Olimme koko seurueen voimin paikalla ennakkolippuinemme jo klo 17 ja saimme kunnian tehdä kierroksen lähes tyhjällä pihalla. Sosiaalisen kanssakäymisen taitajamme oli ehtinyt tehdä tuttavuutta tarjoiluhenkilökunnan edustajaan jo raitiovaunussa, ja jos tämä olisi lomamatka ulkomaille, matkanjohtaja olisi hyvinkin voinut luovuttaa tästä hopeisen kunniamerkin Lebensraummacherin käyntikorttiin. Toinen yhtä kunniakas saavutus oli ystävällinen huomautus järjestysmiehiltä oltuamme vasta kymmenen minuuttia tapahtumapaikalla: seurueen huonot ihmiset olivat ajautuneet tuoppeineen anniskelualuerajojen ulkopuolelle.
Lavalla tapahtuman polkaisi käyntiin italialaisen Vri-il -trion sooloedustaja Francesco Cavaliere seuranaan kotimainen taidekyky Elsa Salonen, joka hämmensi yleisöä piirtämällä mikeillä varustetulle puulevylle ja muodostamalla näin osan tapahtuman äänimaailmaa. Ja kyllä kiitos, olen joutunut lunttaamaan aiheesta Flown sivuilta. Kyseisen kuvauksen mukaan Vri-ilin "musiikkia leimaavat erikoiset soittimet ja hypnoottinen improvisaatio". Mihin oikeastaan tulisi vetää äänen ja musiikin välinen raja? Onko sillä väliä? Kerettiläisinä kykenimme itse lähinnä tuottamaan absurdeja naurahdus- ja hihitysääniä Vri-ilin puupalikoiden, kuminauhojen ja Salosen kädenliikkeiden täyttäessä tajunnan ja ensimmäisen oluen valuessa vatsoihin.
Siiri Nordinin aloittaessa paikalla oli jo enemmän kuin yksi kourallinen yleisöä. Keikan antaumuksellista seuraamista vaikeutti päivällistauko, mutta päällimmäiseksi mielentilaksi jäi kahtiajako. Osa materiaalista syöpyi mieleen ensikuulemalta, kun taas loput setistä sekoittuivat osaksi tiedostamatonta puurovelliä. Ja kyllä, Aavikko ensimmäistä kertaa livenä kuulosti tarkalleen Aavikolta. Sopiva sanapari voisi olla vaikkapa hengästyttävän tehokas.
Vaikka huonot ihmisemme eivät itse kontribuoi soittamisen maailmassa, heidän kritiikkinsä keikkojen ja levyjen äänimaailmasta ovat asiantuntijahenkisiä, paikoitellen äänekkäitä ja ainoastaan kevyesti toistoisia. Allekirjoittanut keskittyi lähinnä riivaantumaan siitä, että ei kaikkien näiden vuosien jälkeenkään kykene muistamaan tuttujen kappaleiden nimiä - paitsi tietenkin sen iänikuisen Viitostien, joka muuten vie yllättävän kauas pohjoiseen, eikä sitäkään tulisi blondiuden vallitessa ajatelleeksi kuulematta ensin kyseistä kappaletta.
Entäpä sitten TV-Resistori! Kaikki Päiväkodissa kerätyt tuskanhaavat umpeutuivat ja kivi tipahti sydämeltä. Valitettavasti käsiini ei koskaan tipahtanut kameraa Bääbsin tallentamiseen, ja niinpä meidän on ollut tyytyminen pariin etäisen näköiseen bändiotokseen. Numerot on meidän puolella ja Näen tanssivan sun uudestaan muodostivat tämän keikan sydämenpysäykset. Päiväkotiin nähden settilista oli luonnollisesti jonkinlainen "omstart", mutta tärkeintähän on, että syntikat ja laulu heräsivät kuolleista eli Päivi ja Ykä tekivät comebackin.
Intiaanidisko sai Lebensraummacherin taas kananlihalle, kun taas allekirjoittanut ei kykene täysin mukautumaan kappaleen olemukseen liveolosuhteissa. Ratsasta mun ponilla kuorrutettiin pysäyttävillä väli-iskuilla ja seassa nautittiin muutama ravitseva vesipisara taivaalta. Viimeisen hitaan odotuksessa taas oli ripaus perjantai-illan levottomia jalkoja.
Koko settiä unohtamatta:
1. Kolme kertaa päivässä
2. Serkut rakastaa paremmin
3. Puhalla tai halkean
4. Odotan viimeistä hidasta
5. Numerot on meidän puolella
6. Intiaanidisko
7. Ratsasta mun ponilla
8. [uutta tai jotain: "Ne on kai tehty jo tehtaalla"]
9. Näen tanssivan sun uudestaan
Koska kaikkea mitataan nykyään rahassa, niin syntyipä tästä kaikesta vielä kahden albumin verran lisätiliä Fonalille, eli sananjulistus ei kenenkään osalta ole mennyt hukkaan. Omalla kohdallani ei edes ikioma kesäloma mennyt hukkaan, sillä Centrumin 90 % onnistunut tablaaminen lukeutuu vuoden hyödyllisimpiin aikaansaannoksiin.
Päällimmäiseksi mielikuvaksi Flow-illasta jäi suorastaan ruhtinaallinen väljyys, jollaisesta olen harvoin ehtinyt nauttia festivaalialueella. Alkulauseessakin jo sivutut lavan taustakuvat ja -tekstit täydensivät illan elämysmaailmaa ja ainakin saksalaiseen sotilasjärjestykseen tottuneita tällainen peräkkäisten ja tiiviiden sessioiden putki ilahduttaa: encoreja ei todellakaan kerjätty eikä kuultu. Niille on aikansa toisaalla.
Gravenhurstin jälkeen päätimme hylätä sisäpihan - ja etukäteen hehkutetun Bez -DJ:n setin - ja jatkaa matkaamme lähistöllä sijaitsevaan Milenkaan. Kahden maistuvan oluen jälkeen olimmekin jo hyvissä ajoin eli klo 23 valmiita siirtymään nukkumapaikoille. Seurueen ulkopaikkakuntalaiset suuntasivat tasapuolisuussyistä vaihteeksi kaukaiseen Karakallioon, ja kun toisaalla oli jo nukuttu tunti, olivat huono-onnisemmat siirtyjät perillä vasta varttia vaille yksi yöllä. Miksi läksin minä hullu Espooseen, sanoisi Juice tähän, mutta onhan sitä kellossa tunteja.
Ensi vuonna uudestaan, mutta vielä paremmin!
Flow -festivaalin sivuille
2 comments:
Itseasiassa yksi encore kuultiin. Gravenhurst poistui ja palasi ja soitti vielä lisää. P
Ainiin.
Post a Comment