Illan ohjelmiston avasi isommalla YleX-lavalla perusmöyrinyt 51koodia, josta vaatimattomaksi mutta riittäväksi kuvaukseksi riittänee "Ei se ollu niin huono kuin luulin":
Pienemmän eli rekkalavan repertuaarin saattoi alkuun Klaus Thunder & Ukkosmaine. Allekirjoittanut tarkkaili tapahtumaa anniskelualueen välittömästä kaukaisuudesta, mutta vaikuttui artistin iloisesta asenteesta ja Iggy Popia, nuorta Mike Monroeta sekä jotain muuta risteyttävästä lavashowsta. Viikonlopun aikana opimme, että keltaisiin housuihin sonnustautunut kosketintaiteilija oli Ilosaarirockin verkkotoimituksen päätoimittaja.
YleX-lavan alkuillan sisällöntuotantoon osallistui myös ainaluotettava 22-Pistepirkko, jonka settiin sekoittui paitsi tunnistamattomia uutuuksia myös perin tuttua materiaalia a la This Time, Frankenstein, Rat King ja encorena kuultu Space Riding. Juuri kun haisulivihkoona takariveissä rääpystänyt ei-musiikkitoimittaja sai muistiinpanonsa kokoon ja havaitsi kokonaisuuden kauniiksi ja lauluosuudet hautautuviksi (tai sitten korvatulpissa oli vikaa), vieressä seisoskellut Myytinmurtajan näköinen asiantuntija totesi soitannon pysyvän hyvin kasassa mutta tunnelman jäävän etäiseksi. Festarilavoilta ei luonnollisesti voi odottaa samaa kuin Tavastian-keikoilta, mutta kyseisen tunnistamattoman tahon kanssa voidaan olla yhtä mieltä siitä, että kokonaisuudesta jäi jotain tavoittamatta.
Pienlavojen ja lähiöravintoloiden kansanperinnettä uskollisesti rakentava Kari Peitsamo maustoi show'nsa kevyellä kettuilulla (miksaajalle) ja aloitti aurinkoaiheisilla lauluilla Here comes the sun ja Aurinko. Niitä peesasivat Vedestä nousee kasvi, Pieni iloinen koira, Mekaaninen susi, Blumb blumb molskis, Jaana S, Ankkuli, illan hirtehisin käännös eli Cocaine muodossa "Ilpo", Pallo, Stop shake honey go, Lennon elää sekä encorena ainalämpöinen Hey Jude. Mitäpä tähän kokonaisuuteen voisi muuta todeta kuin terblee! savuu! valoo! stroboo! kaikkee! Put your hands together for naa naa naa na na naa naa!
Kuinkahan monta tämännäköistä kuvaa minulla on arkistoissani?
Tässä vaiheessa voidaan rekisteröidä festivaaliviikonloppujen konkreettiset hyödyt ihmiselämälle: kitaran soittorepertuaariin päätyivät kuin huomaamatta sekä Cocaine että Hey Jude. Tietysti voidaan kysyä, miksi ne eivät olleet siellä jo ajat sitten, mutta maailma on avara ja ihmisen aivoissa on rajallinen määrä osia.
Festariystäväni hurahti eteläkarjalaista kotiväriä edustaneeseen Stam1naan, josta minun saldokseni jäi lähinnä kolme tärähtänyttä valokuvaa. Kun itse ottaa, saa sellaisen kuin on. Bändin otteista sen sijaan ei löytynyt moitittavaa ja letit pyörivät tahdissa.
Stam1nan jälkeen esiintymisen kunnia lankesi M.A. Nummiselle ja Pedro Hietaselle, jotka huolehtivat klubi-illan ammattimaisimmasta ja hillityimmästä performanssista. Tämän tekstin dokumentaattorille kokemus oli ensimmäinen mutta ei toivottavasti viimeinen laatuaan.
Nummisen, tuon 70-luvun alussa "groteskia undergroundista menoa" harjoittaneen taiteilijan, pitkät välispiikit taustoittivat laulujen syntyhistoriaa ja pitivät kärryillä nekin, jotka ovat sattuneet syntymään ihan liian myöhään. Keikan aikana kuultiin muun muassa rakkauslaulu, jota ei ole esitetty livenä 39 vuoteen - kappaleen nimestä ei ole havaintoa, mutta laulun tytöllä on puujalka ja lasisilmä, jotka tarinan mukaan eivät saa olla esteenä rakkaudelle. Tutumpaa Nummis-materiaalia edustivat Talvisota-rock, Mielitauti-rock sekä Munat jäi vetoketjun väliin.
Yleisöä hemmoteltiin myös "luultavasti maailman ensimmäisellä blues-versiolla" Schubertin liedistä An die Musik. Medisiinari-lehden seksinumeron äänilevyliitteeseen toteutettu tunnelmapala puolestaan kertoi mm. vangin seksuaalisista ongelmista, eikä unohtaa sovi Jenkkaa ulkosynnyttimistä (1966), jota ei aikanaan saatu levyttää.
Seuraavasta musiikkiannoksesta vastasi YleX-lavan Hanoi Rocks, jonka esiintyminen ei myönteisistä ennakko-oletuksista huolimatta tehnyt vaikutusta seurueemme kumpaankaan jäseneen. Kuvaavimmat termit voisivat olla pliisu, ostoskeskusmainen ja turha, mutta makuasioista ei sovi loukkaantua. Osatekijöitä kokonaisuudessa voivat olla sekä bändin ikä (liian vanhoja), kuulijoiden ikä (liian nuoria), olosuhteet että illan muu esiintyjäkaarti. Teknisesti Hanoi Rocksin tekemisessä ei ollut moitittavaa ja varsinkin lopun hittiosasto liikautti kuulijakuntaa odotetunlaisesti, mutta se ei vielä tee kokonaisuudesta mieleenpainuvaa.
Kutsuen kaihoten soi balalaikka! Rekkalavan iltakavalkadin päättänyt Tuomari Nurmio ei tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Mukaan päätyivät mm. Kova luu - siis se iso haava päässä josta paistaa luu, tunnetaan myös sushinsyöjän ammattitautina - Ankara, Tonnin stiflat, synkkien laulujen maailmanaatelia edustava Oi mutsi mutsi, Punainen planeetta, Hyvästi kotimaa, Valo yössä ja positiivisia kananlihakohtauksia aina tuottava Lasten mehuhetki. Encorena kuultiin hiphop-kansalle kohdistettu vastaiskusingle Dumari.
Siispä: aina siinä roiskuu kun räppärit rappaa, mut kun Dumari tulee, Dumari tappaa. Kaikkien Klubin rekkalava-artistien kunniaksi on sanottava, että tyhjillä ansioilla pikkulavalle ei nousta. Sekä Nurmio, Peitsamo, Numminen että Klaus Thunder osasivat hoitaa leiviskänsä kunnialla ja ottaen yleisönsä, soolona mutta ei sooloillen. Ne, jotka tarvitsevat vielä sitä tekojalkaa tai valtavia apuvalleja, esiintyvät toisaalla ja toisenlaisilla äänenvoimakkuuksilla peittääkseen mahdolliset kosmeettiset virheet ja kokemuksen puutteen.
Lopuksi on myönnettävä, että paikallisihmeemme Kotiteollisuus jäi osaltani vaille aktiivista kuuntelua, sillä seurueemme huomio keskittyi majapaikkaan paluuseen ja kartan tutkailuun possumaisen LEDin valossa. 50 metrin yrityksestä huolimatta emme onnistuneet eksymään matkalla kertaakaan.
Klubisika kiittää. Koska tämä oli Ilosaarirockin ainoa virallinen musiikillisen tarkkailun kohteena ollut kokonaisuus, tekstien taso laskee tästä eteenpäin huomattavasti ja sisältää ainoastaan paskaa. Oi kirjallisen vapauden riemua!
No comments:
Post a Comment