Monday, July 28, 2008

Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski, 26.7.2008

Päiväunien myötä missaan iltapäiväannoksen Jacques Brelin elämänmyönteisiä lauluja, joten sijoittuminen tapahtumateltan anniskelulauteille ajoittuu sopivasti yksiin Agit Propin esityksen kanssa.

Etenkin loppupuolen klassikot (Opi perusasiat sekä ensimmäisenä encorena kuultu Kenen joukoissa seisot) kirvoittavat yleisöstä valtavat suosionosoitukset, eikä nyt puhuta pelkästään lavan edustalla seisseistä ihmisistä vaan koko festivaalin laajuudesta. Kaikilla kielillä vaikenevana amatöörikitaristi-pianistina edustan näkemystä, jonka mukaan taidolla käytetty ihmisääni on instrumenteista kaunein. Sitä se on myös tänään Agit Propin nelikon täydelliseksi hiotussa performanssissa, jota maustavat hillitysti flyygeli, rummut ja basso. Laulajista Sinikka Sokan oikea käsi on jostain syystä paketissa, mutta se ei tasapainoa haittaa.


Agit Prop

Myyntipöydältä mukaan tarttuu Työväen laulukirja sekä Olavi Uusivirta -kangaskassi. Mutta missä viipyy Pätkätyöväen laulukirja, puhumattakaan Pätkätyöväen karaoke-dvd:stä? Materiaalia olisi vaikka omasta takaa. On Maisteria, kolmen soinnun väitöskirjapunkkia, vieläpä Hectorin Monofilharmoonikko yliopistoversiona.


Väitöskarjan edustaja ammattiliittopaidassa, v. 0.9. Käsi on symbolisesti ojennettu kohti seuraavaa apurahaa

Väitöskirjani sä saat
sen sulle yksin lähetän
en kyllä tahtoisikaan muiden
sitä näkevän.

Väitöskirjani on
yksinkertainen
siinon alku ja keskikohta
sekä loppu.

TÄSSÄ KAPPALEESSAKIN ON ONNEKS LOPPU.


Kevät toi kevät toi maisterin
kevät toi kevät toi tohtorin
kevät toi projektille hanslankarin
ja rannoille hampparin.
Niin paljon minä kärsinyt olen,
monta kyyneltä vuodattanut
niin paljon minä julkaissut olen
mutta yhä vain ahdistunut.

Kesällä töitä teki maisteri
kesällä töitä teki tohtori
kesällä töitä teki hanslankari
lojui rannalla hamppari.
Kuin veitsi minun rintaani viilsi
sinun lauseesi viimeinen
se oli niin järjetön väite
niin hauras ja petollinen!

Syksy vei syksy vei maisterin
syksy vei syksy vei tohtorin
syksy vei projektilta hanslankarin (nii!)
ja rannoilta hampparin.
Oi miksi minä tyhmänä synnyin
miksen syntynyt viisaana
minun pomoni ei suosi tyhmää
hän suosii vain viisaampia.

Talvella nälkää näki maisteri
talvella nälkää näki tohtori
talvella nälkää näki hanslankari
lihoi linnassa hamppari.
Niin paljon minä kärsinyt olen
monta kyyneltä vuodattanut
niin paljon minä julkaissut olen
mutta yhä vain ahdistunut.


Kiitos riittää, sanoisi tähän muuan aerojumppaaja.

Pelle Miljoona ja Unabomber jatkavat pitämällä yllä festivaalin tervettä henkeä kantaaottavilla lauluilla. Saavun parahiksi paikalle kuulemaan, kuinka Moottoritie oli taas kuuma, mikä tosin herättää pohdinnan siitä, voiko kyseisen kappaleen esittää joukkoliikennettä tukevassa konsertissa. Ilmoille kajahtavat mm. Olen kaunis, Kaipaan sua, Leipäjonossa on tunnelmaa sekä kaksi encorea, Auschwitzista Guantanamoon ja luonnollisestikin Tahdon rakastella sinua. Jälkimmäisen koreografiaksi ei erityisen hyvin sovi valssiotteella pyörähtelevä keski-ikäinen pariskunta. MySpace tietää kertoa, että Pelle Miljoona & Unabomber esiintyy elokuun 8. päivä Lappeenrannassa, jossa ei yleensä tapahdu mitään. Uskomatonta! Ihmeellistä! Hämmästyttävää!


Pelle Miljoona & Unabomber

Kello 22 ovat vuorossa Tuomari Nurmio ja Hunajaluut eli Aija Puurtinen, Esa Kuloniemi ja rummuissa Markku Hillilää tuurannut palkittu jazzrumpali Jaska Lukkarinen, joka vaihtoi onnistuneesti rockvaihteelle. "Me lähdetään tästä pyyhkäseen näitä systeemejä", tuumasi Nurmio alkajaisiksi, ja hyvä että pyyhkäisivät. Edelliset noin kolme yritystä kuulla Honey B & T-Bonesin soitantaa livenä olivat jääneet väliin, ensin Suomenlinnan bluesfestivaaleilla Puurtisen sairastuttua sekä kaksi kertaa baariesiintymisten muuten vain peruunnuttua. Edellinen kerta saattaa siis hyvinkin olla se viime vuosituhannen Ilosaarirock -teltta, jossa muuan mieshenkilö innostuksissaan unohti pidellä kiinni oluttuopista ja juoma tipahti.

Settiin kuuluvat sulavasti yhteen soljuva Aavaa preeriaa, Älä itke Iines, Kurjuuden kuningas, Hunajainen paholainen, Sunnuntaina, Hän on täällä tänään (joka tällä kokoonpanolla on hilpeydessään Muppet show -tasoa), veretseisauttava Kurja matkamies maan, Rion satamassa, Lasten mehuhetki, tunnistamattomaksi jäänyt Puurtisen soololaulama "Irrota kahleet sydämen ... Missä on se paratiisi joka meille annettiin", Tuhma hauva, Ramona, Huda huda ja encorena jälleen Dumari.


Tuomari Nurmio & Hunajaluut

Lauantain kuuntelukierrokseni päättää Olavi Uusivirta, joka pääsee aloittamaan parinkymmenen minuutin viiveellä noin 23.50. Alussa kuullaan pari akustista soolopalaa, joista jälkimmäinen on omistettu Juice Leskiselle, jonka artisti ehti tavata elämänsä aikana kerran. (Miksi kameran videotoiminto ei ollut käytössä nyt, vaan pelkästään ensimmäisen kappaleen aikana?!)

Bändin noustua myös lauteille kuullaan Huomenna hän tulee, Tyhjiä sanoja, 606, Ukonlintu ja virvaliekki, Me ei kuolla koskaan, Ala vetää, kosketinsoittaja-serkun kanssa performoitu Synnyin tappamaan (jota voin hyvällä syyllä suositella myös amatööripianisteille, jos heillä on onni löytää vaatimukset täyttävä laulaja), Sunnuntailapsi, Viimeinen kesä, Löysäläisen laulu, On niin helppo olla onnellinen, Salmisaaren Salome, Irrallaan, jossa Uusivirta toivoo suosionosoituksia soittaessaan "Valkeakosken historian paskimman kitarasoolon", Minä olen hullu sekä encorena Sininen kukka, tosin viimemainitusta ei ole enää tarkkaa aistihavaintoa.



Minä olen hullu -kappaleen aikana yleisöstä noudetaan vapaaehtoinen, tai ainakin melkein, avustaja, jonka nimi on Viivi. Avustajalle annetaan Hohnerin sopraano-melodika, jolla häntä pyydetään soittamaan soolo. Pienen rohkaisun (ei nestemäisen) jälkeen Viivi tekee työtä käskettyä ja lopputulos on paitsi hauska myös musiikillisesti korviahivelevä. Ei ihme, että minua on jo pidempään askarruttanut, mitä kappaleesta saisi kotioloissa aikaan käyttämällä yhtä viritettyä ja yhtä epävireistä sähkökitaraa. Olisiko missään vapaaehtoista avustajaa huolehtimaan siitä toisesta kitarasta? Tai edes melodikasta? Nokkahuilusta? Säkkipillistä? Triangelista?

Ikäkompleksi ei näyttäydy enää festivaalin lauantai-illassa, vaikka allekirjoittaneessa vallitseekin koko ajan omituinen tietoisuus siitä, että kukaan toinen lavan edustalla seisoskelevista ihmisistä ei laula mukana sekä Tuomari Nurmion että Olavi Uusivirran keikoilla. Mutta pätkätyöväen perimmäinen viisaus opettaa, että kansakunnan PA-kaapin päälle kuuluvia taiteilijoita tulee kunnioittaa, ja muihin tutustua sopivina annoksina ja ilman ennakkoluuloja.

Ja Valkeakosken keskusgrilliltä saa runsaalla kolmella eurolla valtavan kokoisia lihapiirakoita, joita ei väsyneenä jaksa nauttia kokonaan, ja päällä on niin paljon kaalisalaattia, että puolet siitä löytyy aamulla syöjän nenästä.

"Nuorena ei tarvitse nukkua." Mutta mitä enemmän juon, sitä enemmän nukun.

Juon, siis olen.

En syö, olenko siis vai kuihdunko?

Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski, 25.7.2008

Terveisiä tehtaanpiipuilta!

Joskus spontaanien ideoiden joukosta löytyvät parhaat helmet. Niin myös tämän festivaalimatkan kohdalla, vaikka olinkin iskenyt silmäni tapahtuman ohjelmistoon jo aikaisempina vuosina. Tänä kesänä onnistuin toteuttamaan myös konkreettisen siirtymisen Valkeakoskelle.

Koska kukaan ei yleensä ole kuullut festareista, joissa vierailen (kahden viikon takainen massatapaus poislukien), alkuun on syytä lisätä linkki Työväen musiikkitapahtuman infosivuille.

Kokonaisuuden täydensi 400 metriä tapahtumapaikalta sijaitseva rantahotelli Waltikka, josta onnistuin myöhään edellisenä iltana varaamaan viimeisen vapaana olleen huoneen. Hotellia ei todellakaan voi sanoa edulliseksi näin sesonkiaikaan (105 e/yö), mutta viikonlopun majoitus voidaan laskea elämysmatkailun pakollisiksi kustannuksiksi, etenkin kun itse festivaalin liput olivat edullisia (20 e/pvä) ja ohjelmiston tasoon nähden suorastaan ilmaisia.

Saapuminen Tapahtumateltalle suoritettiin onnistuneesti juuri ennen Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan esiintymisvuoroa klo 21. Ensisävelet osoittivat paikan haasteelliseksi, sillä suuri teltta asfalttikentällä ei välttämättä ole maailman helpoimpia esiintymis- saati kuuntelupaikkoja. Teltan ulkopuoliseen ruokapisteeseen ei kantautunut kuin basson jyminää, mutta siirtyminen sisälle ja aitiopaikalle anniskelutiskin läheisyyteen paransi kovasti tilannetta. Tilaa oli ruhtinaallisesti ja kännimelun taso oli alhaisempi kuin keskiverrolla bussimatkalla kesäisenä iltapäivänä.

Järjestäjät mainostavat tapahtumaa koko perheen musiikkielämyksenä ja varsin monisukupolvisen ja harmonisen vaikutelman se onnistuikin luomaan. Paria keikkapoikkeusta lukuun ottamatta allekirjoittaneella tosin oli koko viikonlopun sellainen olo, että paikalla on vain keski-ikäisiä ja olen liian nuori kyseiseen joukkoon (taas). Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että olen tullut vanhaksi.

Kaukon taustakoostumus esiintyi ammattimaisen luotettavasti kuten aina, ja ääneen pääsi myös Samae Koskinen. Settilistaan ei ehditty kiinnittää erityisempää huomiota tutut peruspoiminnat (Lauralle, Maa on voimaa) poislukien. Encorena kuultu Paska kaupunki taas sai ansaitsemansa alkuspiikin, kun vokalisti totesi käyneensä syntymässä Valkeakoskella (!)


Kauko Röyhkä

Jo iltakymmeneksi suunta vei tapahtumateltalta parinsadan metrin päähän rantaan PAM-luodolle, jonka pikkulavalla esiintyi Freud Marx Engels & Jung. Tuopin ääressä selailemani Uutispäivä Demarin mukaan Freukkarit on "suomalaisen outlaw-kantrin sammumaton (!) sanansaattaja". Tapahtuman ohjelmalehdessä Arto Pajukallio puolestaan lupaili poikkeuksellista ja erikoista settiä, jossa tilaa annetaan perinteisten juomalaulujen sijaan myös yhteiskunnallisille kannanotoille. Tämä näkyikin konkreettisesti heti keikan alussa, jossa kuultiin Viekää minut baariin, Vanha kaljapummi sekä Juomalaulu.


Freud Marx Engels & Jung

Kun pakolliset viinakuviot oli hoidettu alta pois, vuoroon pääsivät Buuri Johannesburgista, laulu Turkuun tulemisesta (kaikki maailman kuusi miljardia ihmistä polveutuvat mustista ja ovat veljiä keskenään, vahinko että mukaan on pakko sisällyttää myös turkulaiset), pari kolme amerikanvastaista kannanottoa, joiden kohdalla Myllykoski joutui lunttaamaan sanoja, sekä todella komeasti rullannut Mystinen metsätyömies. Pitkissä välispiikeissä ruodittiin niin intiaaneja, Yhdysvaltojen presidentinvaaleja kuin rakkauttakin. Jos Kauko lauloi Maa on voimaa, niin Freukkarit jatkoi sanailemalla Voi maata joka käyttää vain voimaa.

Pajukallio totesi spiikissään yhtyeen "jatkavan globaalia tiedostamista" ja niinpä se esittikin Mikko Saarelan ikimuistettavan käännöksen "Tuntuu siltä että valmistautuisin kuolemaan oikeassa viiteryhmässä -rag", jossa kritiikin kärki ohjustettiin kohti Natoa. Seuraavana kuultiin Kinky Friedmanin (?) alun perin esittämä ja niin ikään Mikko Saarelan kääntämä Lähi-Itä -teemapala, jonka hilpeässä kertosäkeessä kaihoten todettiin, ettei sellaisia judeja kuin Jeesus enää oo (kun samarialaisillakin on toi PLO). Hymy lienee irronnut useammiltakin huulilta, kun bändi soitti kappaleen väliin yhden rivin Hey Judea.

Duunista tullessa tuntuu että käy tosiaan neljättä kymmenettä, tuumattiin kappaleen Selkä vääränä tekstissä. Tämän jälkeen todettiin, että yhteiskuntakritiikin keskellä on syytä myös itse katsoa peiliin, ja ilmoille kajahtikin Ei ei laulu. Seuraavana kuullun "...äiti, ethän anna viedä mua pois" -nyrjähdyksen nimeä en valitettavasti tiedä, mutta eiköhän sekin tässä lähiaikoina selviä. Keikan päätteeksi nautittiin vielä rock-asennetta (Käärin vain sätkää, Rolling on the ...rizzla), johon soolokitaristi Jukka Harju kuulijat johdatti, Freukkareiden Metsän poika tahdon olla -versio Paranoidista, rakkauslaulu kaikille maailman rumille naisille sekä encorena loogisesti En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa.

Yleensä ihmisistä on tapana sanoa, että he olivat huomattavan humalassa tai umpikännissä. Myllykosken kohdalla on kuitenkin todettava, että hän oli tällä keikalla huomattavan selvä. En ollut kuullut yhtyeen live-esiintymistä kuin kerran aiemmin, edellisellä vuosituhannella lappeenrantalaisessa lähiräkälässä, ja tuolloin vokalistin kunto oli jo iltayhdeksältä vähintäänkin hutera. Enpä itsekään muista miten keikka lopulta bändiltä sujui, mutta Valkeakosken Freukkarit-ilta oli kaikilla mittareilla ammattimainen, tyylikäs ja korvia hivelevä.

Keikan päätyttyä kaiuttimista kajahti ilmoille Paula Koivuniemeä, mikäs sen yhteensopivampaa, kappaleella Kuka pelkää Paulaa. No en minä ainakaan.

PAM-lavan illan päätti Stalingrad Cowgirls, ja myönnettävä on, että shokki- eli nuorennusefekti oli huima. Toki tiesin soittajat iältään junioreiksi, mutta silmät tipahtivat päästä viimeistään seuraavana päivänä Rumba-lehden ääressä - basisti kertoo syntyneensä 1990-luvulla! Kyllä, olen todellakin vanha.

Iloisenrempseän spiikkailun ("Saatana", "Elä kirroo") lomassa bändi ryminöi suorastaan maanisessa tempossa ja äänen hautautumista lukuun ottamatta ilman teknisiä ongelmia, jos ei lasketa kitaristin saamia sähköiskuja. Sääliksi käy korvatulpattomia ihmisiä, joita on lavan edustalla paljon, ja lähes kaikki ovat jostakin syystä miehiä. Rumpali saa osakseen erityisiä kannatushuutoja, luultavasti siksi, että on olemukseltaan Eva Wahlström kakkonen. Opimme myös, että bändin faniklubi täyttää yhden vuoden, ja siksi eturivillä on päässään synttärihatut, joista osa luovutetaan soittajille.


Stalingrad Cowgirls

Hihittely pysyy kohtuudessa, paitsi akustisen oloisen riparileiri-kohtauksen aikana, jossa bändi laulaa mm. Jeesuksesta ja vartiossa seisomisesta, ja ymmärrettävistä syistä pokka pettää kokonaan. Kitaristi pyytää välispiikkien tasoa anteeksi(!), koska niissä pohditaan muun muassa sitä, että rumpali joutuu katselemaan kitaristin ja basistin pyllistyksiä, eikä Henna ole varma, onko hän muistanut ajaa kainalokarvat.

Keikan aikana puolikas kuu nousee lavarakennelman takaa valaisemaan neljänneshumalaista maisemaa. Tapahtuman päätyttyä onnistun vihdoin löytämään alueelta makkarakojun - olinkin jo ihmetellyt, kun en ensin havaitse tungoksen keskeltä minkäänlaista ruokapistettä, mutta samaan aikaan aisteihin kantautuu pettämätön grilliaromi. Onneksi kyse ei ollut harha-aistimuksesta.

Ilosaarirock, 13.7.2008

Kolmantena päivänä, kun mikään ei enää nouse kuolleista ja jo pelkkä festariruoan käry alkaa oksettaa, on aika astua maihareihin ja ottaa mahdollisimman hidas suunta luoteeseen. Tai tässä tapauksessa vuoteeseen, mikäli avaruuspeiton, huovan ja peittomytyn yhdistelmä lasketaan sellaiseksi. Neljät päiväunet ottanut bloginpitäjä kieltäytyy täten kaikesta järjellisten asioiden kirjoittamisen vastuusta.

Ennen festivaalialueelle lähtöä nautimme asiallisen piknikin, jota värittävät olut, kuohuviini ja mansikat jäätelön kera tai toisinpäin. Samalla kuullaan sitting-in-the-kitchen -komiikkaa aiheista mutteri navassa, mitä lintu sanoo ja kynttilän puhallus, esittäjinään parivaljakko MS & TS. Alueen lähistöllä jälkimmäinen kiipeää puuhun, saa allekirjoittaneelta rahapalkinnon ja paikalle osuneelta järjestysnaiselta välittömän paheksunnan ja laskeutumiskehotuksen.

Festivaalitapahtumien keskipisteeseen päädytään lyhyen keskustavisiitin ja pyöräpalautuksen jälkeen samaan aikaan, kun Turisas esiintyy. Suurin osa sunnuntain havainnoista perustuu konditionaaliin: jokaisella lavalla luultavasti olisi jotain, muutakin kuin päästagen Lauri Töhkä tai turhan kaavamaisesti rullannut ulkomaanvieras Common. Ypö-Viis heittää välissä paikoin iällisesti elähtäneen mutta hyvin toimivan punk-setin, joka inspiroi väsynyttäkin kuulijaa: musiikkia ei pidä ajatella liian vaikeasti, varsinkaan jos tekee työkseen tutkimusta.

Rentolavalla puuhailee hämäränkuuloinen dipi-dipi-dipi-dipi-dipi -puhallincombo, joka lienee ollut romanialainen Fanfare Ciocarlia.

Illan pääesiintyjä on Nightwish, josta on kaukaa tarkkailtuna todettava savolaisittain, että eipä tuo huono ollut jos ei hyväkään. Sympatiat Kiteetä kohtaan kääntävät vaa'an nykyisestä vokalisoinnista muinaisiin aikoihin ja Turusen suuntaan - tämä siis vuosien mittaisena kuullun ymmärtämisharjoituksena, mitenkään yhtyeen omia tarpeita väheksymättä.

Helsingin Sanomien Jarkko Jokelainen on luonnehtinut Anette Olzonin lavaesiintymistä karaoke-emäntämäiseksi ja abbamaiseksi, johon itse lisäisin kolmanneksi termiksi Euroviisut. (Lienee ruotsalainen syntymäominaisuus - ajatelkaapa Abban lomassa vaikka Eva Dahlgrenin tunnetuinta tunnelmapalaa Ängeln i rummet sovituksineen, till exempel.)

Mutta mitä muutakaan musiikki olisi kuin erilaisten kulttuurien kohtaamista, niihin tutustumista ja sietämisen opettelemista. Parhaillaan niistä syntyy jotain muutakin kuin viskinhuuruinen kasa umpisuomalaista tuskaa, jossa jokainen on oman elämänsä raunio, Johanna Raunio.



Sunnuntain pilvisektiossa nähtiin muun muassa Jesse, mutta tapahtuma ei päätynyt valokuvaan. Sitä harmitellessa yleistä maantasaosastoa huovan päältä tarkkailtuna.

Festivaali päätetään osaltamme gospelinsekaisella kotiin- eli soluunkävelyllä, koska pyörät on jo luovutettu. Swing low, sweet chariot!

Sunday, July 27, 2008

Ilosaarirock, 12.7.2008

Lupasin edellisessä postauksessa, että kirjoitusten taso laskee perjantain virallisen Klubi-tarkkailun jälkeen kuin lehmän häntä. Niin se tulee myös tekemään, koska mitään selväjärkistä havainnointia ei lauantain-sunnuntain aikana enää harrastettu.

Toki huonommin meni sillä 2cl Jägermeister-koeputkipatteriston hankkineella perjantaihoipertelijalla, jolle yhden suoran askeleen ottaminen oli lähes ylivoimainen tehtävä, tai jalkakäytävää pitkin sick-sakanneella teinitytöllä, joka saattoi itsemurhapyöräilyni vuokrarähjällä kokonaan uusiin sfääreihin. Käytännössä polkupyörä hyökkäsi ajajansa jalkaan vasta myöhemmin kotimatkalla, ja mustelmakin oli kovasti vaatimaton.

Aamuyöllä varasteleva harakka löysi tiensä armoitetun ihanan solumajamme parvekkeelle tähtäimessään Citymarketin avonaiseen muovipussiin loppusijoitettu minigrip-pussillinen cashewpähkinöitä. Nokkimisyritysten ääniin ei voinut olla heräämättä, paitsi toinen keittiössä sijainneen tyttösolun asukkaista. Allekirjoittanut olisi mielellään häätänyt räpiköivän linnun, mutta parvekkeen ovi oli tilasyistä blokattu keittiönpöytäkompleksilla ja täten ainoaksi hätäratkaisuksi jäi tuuletusikkunan sulkeminen.

Aamulla selvisi, että kyseinen pussi oli kovasti nokittu mutta ehjä. Pähkinäannos meni hukkaan, mutta kun on harakka testaajana, voi hyvällä syyllä kehua tuotteen laatua. In minigrip we trust!

Lauantaipäivä valkeni suloisessa kesäsateessa, joka tosin alkoi vasta puolenpäivän jälkeen, mutta lievä valehtelu on sallittua. Myöhemmin iltapäivällä suunnistimme festivaalialueelle ja kaikki mahdolliset punaviinipakkaukset joko nautittiin etukäteen tai jätettiin viinanarikkaan koristamaan maisemaa, sillä niitä ei saa kuljettaa tapahtumien keskipisteeseen varsinkaan luovilla tavoilla. Välivierailu viinanarikassa aiheutti yllättävän paluuruuhkan: porteille oli ehtinyt muodostua läpitunkematon jono. Jonottamisen tuskaa lievensi se, ettei kukaan yrjönnyt vieressä, toisin kuin narikalla.

Onnistuimme kiitettävässä määrin välttämään anniskelualueen ylihintaiset lämpimät kaljat, ja mömmöistäkin nautittiin ainoastaan hedelmiä hartaan ilmeen vallitessa.

Scandinavian Music Groupin sekä von Hertzen Brothersien keikkaluonnehdinnoiksi sopivat edellisen päivän Hanoi Rocks -adjektiivit. Paljon paremmin olivat asiat Plutonium 74:n kohdalla, ellei lasketa sitä, että eräs sekapäinen blogitohelo suuntasi ensin YleX-stagelle, jossa esiintyi ruotsalainen ylidoupattu raskaan musiikin kokoonpano. Kun lopulta oikaisimme takaisin Rentolavalle, oli Plutonium jo ehtinyt soittaa Peittoalueen ulkopuolella -levyn asiahuumorilla groovaavan kimppahumpan "Kaisa meni diskoon". Luvassa oli kuitenkin vielä annos Tuubajuubaa sun muuta kuubaa, eikä seuraavana päivänä hankitun kakkosalbumin(2) perusteella siinä Alakerran(2) orkesterissakaan ole moittimista. Ei vaikka raidan alku kuulostaakin aivan Ultra Bralta, ja täten olemme koonneet epätoivoisen aasinsillan tämän tekstikappaleen ensisanoissa mainittuihin epäinhimillisyyksiin.

Festarikuvauksen mukaan Plutonium 74 on "kuusitoistajalkainen kummajainen, jonka musiikista ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle". Keikka teki kuulijoihin vaikutuksen, ja kuulemattakin voi suositella bändin debyyttialbumia Pasilasta Kallioon sikäli kun se on kuullulla tavalla reggaepainotteinen; Peittoalueen ulkopuolella -plätällä on annettu tilaa myös kokeiluille ja hiljaisuudelle.



Sää poutaantui illaksi ja Ismo Alanko Teholla -setin aikana seurueessamme keskityttiinkin lähinnä pressun päälle muodostuviin kommuunisiin muodostelmiin. Kuten aina festareilla, nurmikolle eksyi myös yksi ylimääräinen nukkuja, jota kukaan ei tunne.

Rapakon takainen R&B -setä Joe Bataan väritti Rentolavan iltaa ammattitaitoisen ja monikulttuurisen kokoonpanonsa voimin. Miehellä on takanaan yli 40 vuoden ura, mitä ei voi olla kuulematta lopputuloksesta. Spiikkien perusteella huomattava osa soittajista oli "löytynyt" Barcelonasta.



Ilosaarirockin lauantain pääesiintyjä oli luonnollisestikin paikallishumppaorkestra Eläkeläiset, jonka juhlakeikka päättyi monien näkijöiden silmissä ennenkokemattoman mittavaan ja näyttävään ilotulitukseen. Shown hinta lienee ollut kuusinumeroinen. Allekirjoittaneella pyöräilyseuransa kanssa oli ilo havainnoida tapahtumaa Suvantosillan toiselta laidalta, joka tarjosi suorastaan aitiopaikan ilotulituksen katseluun. Lähempänä paikalla olleet kokivat muun muassa tuhkaasataaniskaan -performanssin.

Varhainen nukkumaanmenoyritys ei aivan onnistunut, eikä ollut syytäkään, sillä sangrian vaikutuksen alaisena olleelta soluasukkitoveriltamme kuulimme muun muassa tarinat "kaikki P-sanat vieneistä vaihtareista" ja aiemmista hilpeistä pippaloista, eikä perjantain hieman epäluuloisesta suhtautumisesta asunnon kahdeksaan yllätysasukkaaseen ollut tietoakaan. Talon alakerrassa puolestaan oli käynnissä epätoivoinen pyykinpesu ja linkous, joka kesti 2 tuntia ja 15 minuuttia.

Terveellinen savun henkäys kesäyössä on aina paikallaan, varsinkin kun tuulet tyyntyvät ja sikarit suostuvat syttymään.

Ilosaarirock, Sulo-klubi, Joensuu 11.7.2008

Ensimmäinen ilosaariviikonloppuni sitten vuoden 1999 käynnistyi syystäkin suositellusta Wanha Jokela -ravintolasta, jonka muikkuannoksessa ei ollut moitteen sijaa, juomista nyt puhumattakaan. Kevyesti lahoiksi osoittautuneet vuokrapyörät (a 4e) kuljettivat intomieliset klubilaiset keskustasta festivaalialueen välittömään läheisyyteen.

Illan ohjelmiston avasi isommalla YleX-lavalla perusmöyrinyt 51koodia, josta vaatimattomaksi mutta riittäväksi kuvaukseksi riittänee "Ei se ollu niin huono kuin luulin":



Pienemmän eli rekkalavan repertuaarin saattoi alkuun Klaus Thunder & Ukkosmaine. Allekirjoittanut tarkkaili tapahtumaa anniskelualueen välittömästä kaukaisuudesta, mutta vaikuttui artistin iloisesta asenteesta ja Iggy Popia, nuorta Mike Monroeta sekä jotain muuta risteyttävästä lavashowsta. Viikonlopun aikana opimme, että keltaisiin housuihin sonnustautunut kosketintaiteilija oli Ilosaarirockin verkkotoimituksen päätoimittaja.

YleX-lavan alkuillan sisällöntuotantoon osallistui myös ainaluotettava 22-Pistepirkko, jonka settiin sekoittui paitsi tunnistamattomia uutuuksia myös perin tuttua materiaalia a la This Time, Frankenstein, Rat King ja encorena kuultu Space Riding. Juuri kun haisulivihkoona takariveissä rääpystänyt ei-musiikkitoimittaja sai muistiinpanonsa kokoon ja havaitsi kokonaisuuden kauniiksi ja lauluosuudet hautautuviksi (tai sitten korvatulpissa oli vikaa), vieressä seisoskellut Myytinmurtajan näköinen asiantuntija totesi soitannon pysyvän hyvin kasassa mutta tunnelman jäävän etäiseksi. Festarilavoilta ei luonnollisesti voi odottaa samaa kuin Tavastian-keikoilta, mutta kyseisen tunnistamattoman tahon kanssa voidaan olla yhtä mieltä siitä, että kokonaisuudesta jäi jotain tavoittamatta.

Pienlavojen ja lähiöravintoloiden kansanperinnettä uskollisesti rakentava Kari Peitsamo maustoi show'nsa kevyellä kettuilulla (miksaajalle) ja aloitti aurinkoaiheisilla lauluilla Here comes the sun ja Aurinko. Niitä peesasivat Vedestä nousee kasvi, Pieni iloinen koira, Mekaaninen susi, Blumb blumb molskis, Jaana S, Ankkuli, illan hirtehisin käännös eli Cocaine muodossa "Ilpo", Pallo, Stop shake honey go, Lennon elää sekä encorena ainalämpöinen Hey Jude. Mitäpä tähän kokonaisuuteen voisi muuta todeta kuin terblee! savuu! valoo! stroboo! kaikkee! Put your hands together for naa naa naa na na naa naa!



Kuinkahan monta tämännäköistä kuvaa minulla on arkistoissani?

Tässä vaiheessa voidaan rekisteröidä festivaaliviikonloppujen konkreettiset hyödyt ihmiselämälle: kitaran soittorepertuaariin päätyivät kuin huomaamatta sekä Cocaine että Hey Jude. Tietysti voidaan kysyä, miksi ne eivät olleet siellä jo ajat sitten, mutta maailma on avara ja ihmisen aivoissa on rajallinen määrä osia.

Festariystäväni hurahti eteläkarjalaista kotiväriä edustaneeseen Stam1naan, josta minun saldokseni jäi lähinnä kolme tärähtänyttä valokuvaa. Kun itse ottaa, saa sellaisen kuin on. Bändin otteista sen sijaan ei löytynyt moitittavaa ja letit pyörivät tahdissa.

Stam1nan jälkeen esiintymisen kunnia lankesi M.A. Nummiselle ja Pedro Hietaselle, jotka huolehtivat klubi-illan ammattimaisimmasta ja hillityimmästä performanssista. Tämän tekstin dokumentaattorille kokemus oli ensimmäinen mutta ei toivottavasti viimeinen laatuaan.



Nummisen, tuon 70-luvun alussa "groteskia undergroundista menoa" harjoittaneen taiteilijan, pitkät välispiikit taustoittivat laulujen syntyhistoriaa ja pitivät kärryillä nekin, jotka ovat sattuneet syntymään ihan liian myöhään. Keikan aikana kuultiin muun muassa rakkauslaulu, jota ei ole esitetty livenä 39 vuoteen - kappaleen nimestä ei ole havaintoa, mutta laulun tytöllä on puujalka ja lasisilmä, jotka tarinan mukaan eivät saa olla esteenä rakkaudelle. Tutumpaa Nummis-materiaalia edustivat Talvisota-rock, Mielitauti-rock sekä Munat jäi vetoketjun väliin.

Yleisöä hemmoteltiin myös "luultavasti maailman ensimmäisellä blues-versiolla" Schubertin liedistä An die Musik. Medisiinari-lehden seksinumeron äänilevyliitteeseen toteutettu tunnelmapala puolestaan kertoi mm. vangin seksuaalisista ongelmista, eikä unohtaa sovi Jenkkaa ulkosynnyttimistä (1966), jota ei aikanaan saatu levyttää.

Seuraavasta musiikkiannoksesta vastasi YleX-lavan Hanoi Rocks, jonka esiintyminen ei myönteisistä ennakko-oletuksista huolimatta tehnyt vaikutusta seurueemme kumpaankaan jäseneen. Kuvaavimmat termit voisivat olla pliisu, ostoskeskusmainen ja turha, mutta makuasioista ei sovi loukkaantua. Osatekijöitä kokonaisuudessa voivat olla sekä bändin ikä (liian vanhoja), kuulijoiden ikä (liian nuoria), olosuhteet että illan muu esiintyjäkaarti. Teknisesti Hanoi Rocksin tekemisessä ei ollut moitittavaa ja varsinkin lopun hittiosasto liikautti kuulijakuntaa odotetunlaisesti, mutta se ei vielä tee kokonaisuudesta mieleenpainuvaa.

Kutsuen kaihoten soi balalaikka! Rekkalavan iltakavalkadin päättänyt Tuomari Nurmio ei tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Mukaan päätyivät mm. Kova luu - siis se iso haava päässä josta paistaa luu, tunnetaan myös sushinsyöjän ammattitautina - Ankara, Tonnin stiflat, synkkien laulujen maailmanaatelia edustava Oi mutsi mutsi, Punainen planeetta, Hyvästi kotimaa, Valo yössä ja positiivisia kananlihakohtauksia aina tuottava Lasten mehuhetki. Encorena kuultiin hiphop-kansalle kohdistettu vastaiskusingle Dumari.



Siispä: aina siinä roiskuu kun räppärit rappaa, mut kun Dumari tulee, Dumari tappaa. Kaikkien Klubin rekkalava-artistien kunniaksi on sanottava, että tyhjillä ansioilla pikkulavalle ei nousta. Sekä Nurmio, Peitsamo, Numminen että Klaus Thunder osasivat hoitaa leiviskänsä kunnialla ja ottaen yleisönsä, soolona mutta ei sooloillen. Ne, jotka tarvitsevat vielä sitä tekojalkaa tai valtavia apuvalleja, esiintyvät toisaalla ja toisenlaisilla äänenvoimakkuuksilla peittääkseen mahdolliset kosmeettiset virheet ja kokemuksen puutteen.

Lopuksi on myönnettävä, että paikallisihmeemme Kotiteollisuus jäi osaltani vaille aktiivista kuuntelua, sillä seurueemme huomio keskittyi majapaikkaan paluuseen ja kartan tutkailuun possumaisen LEDin valossa. 50 metrin yrityksestä huolimatta emme onnistuneet eksymään matkalla kertaakaan.

Klubisika kiittää. Koska tämä oli Ilosaarirockin ainoa virallinen musiikillisen tarkkailun kohteena ollut kokonaisuus, tekstien taso laskee tästä eteenpäin huomattavasti ja sisältää ainoastaan paskaa. Oi kirjallisen vapauden riemua!