Tuesday, December 31, 2019

Vuosituhannen kaksitoista kotimaista

Tätä vuosituhatta on vierähtänyt jo kaksi vuosikymmentä. Jos saisi ottaa autiolle saarelle mukaan vain yhden vuosikymmenen musiikkia, ottaisin 60-luvun (ja pianon, luoja vain tietää), mutta kyllä elinaikananikin on tehty hienoja hittejä. Eniten kuuntelen ja soitan suomalaista tuotantoa ja 20.-31.12.2019 välisenä aikana kirjailinkin Facebookiin suosikkejani edellisten 20 vuoden ajalta, yhden päivässä. Ne eivät ole missään erityisessä järjestyksessä.

 1. Sarjan avasi suorastaan täydellinen pop-duetto  Nuori ja kaunis (2011). Ruotsinsuomalainen Anna Järvinen on kunnostautunut paitsi uniikilla äänellään, myös parhaalla koskaan näkemälläni kaksikielisellä sanaleikillä, jota on käytetty levyn nimenä (Annan, en Anna). Olavi Uusivirta on musiikin ja näyttämötaiteen monilahjakkuus, joka on kohtalaisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt moneen ja tuottaa tekstintekijänä tarkkanäköistä kuvausta sukupolvestaan. Olavin keikat ovat jo klassikoita - olen tainnut nähdä ja kuulla niistä kolme, ensimmäisen 2008 Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa.

 2. Toinen kappalevalintani poikkesi hieman muusta sarjasta. En siis tiedä kyseisestä artistista mitään muuta kuin nimen, kotipaikan ja Autiosaari -hitin (2016). Heti kun kuulin sen ensimmäistä kertaa matkalla joko Ruokolahdelta Mikkeliin tai toisinpäin, saatoin todeta, että Salosaaren kansallislaulu on löytynyt. Kannattaa huomioida erityisesti lähtö Repan Riiheen, anteeksi baariin, sekä naama edellä asfalttiin. Tuure Kilpeläinen on pian viisikymppinen laulaja ja lauluntekijä, joka on avoimesti uskaltanut myöntää olevansa lähtöisin Kouvolasta. Tässä hän liittyy osaksi muun muassa Peer Güntin ja Viikatteen kunniakasta musiikkiperinnettä. Eikä tietenkään sovi unohtaa tämän vuosikymmenen Kouvola-ilmiötä: Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS?

 3. Chisu eli syntyjään Christel Sundberg on musiikin moniottelija, jota olisi helppo erehtyä pitämään vain "nättinä naispopparina" levyttämässä odotusarvoisesti radiosoittoa saavia tusinahittejä. Näinhän asia ei suinkaan ole: tämä laulaja, säveltäjä, sanoittaja ja tuottaja tekee biisejä sekä itselleen että muille kärkipään suomalaisartisteille. Pelkästään hänen itse levyttämänsä tuotanto on ihailtavan monipuolinen kattaus arjen draamaa (kuten Kohtalon oma, Kolmas pyörä), vaikeusasteeltaan vaihtelevaa melankoliaa (Yksinäisen keijun tarina, Tie) ja lämminhenkistä huumoria (Kriisit, Frankenstein). Ensimmäistä kertaa kuulin Chisusta Baden-Badenin (2009) muodossa, tavoilleni uskollisesti tietenkin pari vuotta myöhässä. Baden-Baden on hyväntuulinen laulu synkkyydestä. Sen musiikkivideo palkittiin 2010 kultaisella Muuvilla.

 4. Maustetytöt on vuoden 2019 kotimainen musiikki-ilmiö, ja syystä. Leevi and the Leavingsia fanittava - mutta esikuvastaan Gösta Sundqvistista poiketen myös esiintymislavalle uskaltautuva - kaksikko ei ujostele ujuttaa tarttuvaan lähiöbaarikomppiinsa raskaitakaan tositarinoita elävästä elämästä. Sisarusduo Anna ja Kaisa Karjalainen on kotoisin Kainuun Vaalasta ja vaikuttaa nykyään Helsingin Kalliossa. Minulla oli ilo tutustua yhtyeeseen viime kesän Qstock-matkalla Oulussa. Syksyllä ilmestyneen Kaikki tiet vievät Peltolaan -albumin avausraita En saa unta varmaan haudassakaan saa musiikin suurkuluttajalta erityisen kunniamaininnan: se jäi soimaan päässä yhden kuuntelun jälkeen! Kyseisestä helmestä ei valitettavasti ole tehty musiikkivideota, joten linkitän sen sijaan mm. teksti-idolilleni Juicelle omistetun hitin Viidestoista päivä (2019). Mahtava video - ja puolueettomissa ihmiskokeissa on havaittu, ettei edes Suomi-indietä ja alakuloista musiikkia kroonisesti inhoava perheenjäseneni voi estää toistuvaa naurunpyrskähdystä kuullessaan Kaisa Karjalaisen laulavan "Viidestoista päivä ilman sua / ja kaljaa".

 5. Jouluaaton biisivalintani oli Olavi Uusivirran Tyhjiä sanoja (2008). Sen intro on aina kuulostanut joululaululta. Polveileva teksti sijoittuu kuitenkin kevääseen - jouluvalot ovat jääneet paikoilleen ja pitää ostaa Kevätpörriäinen, että tuntisi etäisesti elävänsä. Vähän kuin Pariisin Keväällä: tulee juhannus ja joulu, uudestaan... ja aina ei oikein muista, kumpi olikaan tulossa. Olavi Uusivirtaa luonnehdin jo sarjan ensimmäisessä osassa ja voisin valita hänen neljältä ensimmäiseltä albumiltaan montakin suosikkia. Tyhjiä sanoja on silti näistä mieleenpainuvin. Kuuntelin Minä olen hullu -levyä ahkerasti heti sen ilmestyttyä, samoihin aikoihin kun viimeistelin väitöskirjaa ja piirsin Väitössikoja. Olen kuullut monien sanovan, että tieteellä ja taiteella on paljon yhteistä: "Anna minulle jokapäiväinen taisteluni -- Sillä onhan osani olla myytävänä / kuin naudat markkinoilla".

 6. Anna Puun tuotannolta ei varmasti ole välttynyt, jos on tällä vuosikymmenellä pitänyt radiota tai televisiota auki. Mestariteos nimeltä Mestaripiirros (2009) on Annan varhaisia levytyksiä. Jokaisella lienee joku, jonka olemassaolosta Mestaripiirros muistuttaa. On syytä nostaa esiin ihmiset laulun takana: säveltäjä Knipi, joka tunnetaan parhaiten Egotrippi-yhtyeestä, sekä sanoituksen luonut Mariska, yksi ylivoimaisimmista tekstintekijöistä Suomessa tällä vuosituhannella. Mariska eli Anna-Maria Rahikainen (s. 1979) sopisi sarjaan myös soolotuotannollaan (Vapauslaulu, Liekki), mutta erityisen mieleenpainuvia ovat hänen kansanperinteestä, luonnosta ja vanhasta iskelmästä ammentavat sanoituksensa. Uskon, että Eino Leino, Junnu Vainio ja Juicekin kumartavat niille pilven reunalta.

 7. Moni 2000-luvun bändisuosikeistani tekee sen, mitä vanha sukupolvi ei alkuunkaan osannut: se levytti vaaleanpunaista hömppää ja alkoholisoitui itse mennessään, kun taas nykyartistit kuvaavat maailmaa rehellisesti ja ilman päihteiden tuomaa turtumusta. Tästä esimerkkinä PMMP:n Joku raja (2006). Jos palokunta, poliisi ja ensihoitajat ehtisivät väkivaltaisten ja viinanhuuruisten kansalaisten hoivaamiselta kuvailla näkemäänsä, siinä olisi luultavasti paljon samaa. Laulun aiheessa ei ole minulle mitään omakohtaista, mutta arvostan tätä levytystä suuresti, ja lopun urkuosio on kirsikka täydellisen kakun päälle. PMMP eli Paulan ja Miran molemmat puolet on sukupolveni musiikki-ilmiöitä. Paula Vesala on aikalaisensa Olavi Uusivirran tapaan monilahjakkuus muusikkona, tekstintekijänä ja näyttelijänä. Mira Luoti ei kenties yllä ystävänsä laulutaidon tasolle, mutta hänen energiansa näyttää houkutelleen introvertimmasta Vesalasta esiintyjän esiin ja teki PMMP:sta sen legendaarisen lavabändin, josta yhtye tunnetaan - kohokohtana ehkäpä Ruisrock 2012.

 8. Olen jälkeenpäin ihmetellyt, miksi en vuosituhannen alussa kuunnellut Tiktakia tai hankkinut yhtään sen levyä. Miesten liikaa hallitsemassa musiikkimaailmassa pelkästään naissoittajista koostuva yhtye on virkistävää vaihtelua, ja nämä soittajat ovat vieläpä instrumenttinsa taatusti taitavia helsinkiläisen bändikoulun kasvatteja. Mutta ehkä olen tuolloin ajatellut, että tämä on nyt joku spicegirlskaupallinen rahastusprojekti keskenkasvuisilla tytöillä (suurin osa yhtyeen jäsenistä on syntynyt 1985 eli ei ollut mielestäni vielä aloittanut peruskoulua). Tammerfestissä 2018 Tiktakin paluukeikalla tilanne oli onneksi jo toinen: mikä osaaminen! mikä energia! mikä monipuolinen biisikattaus! mikä Emppu! Alkuaikojen popimmasta tuotannosta Tiktak siirtyi myöhemmin (punk)rock-suuntaan. Sankaritar (2005) lukeutuu jälkimmäisiin. Kuten Tammerfest-seuralaisemme on hienosti väärinkuullut, "mä näen Pyhtään taistelukentän"!

 9. Monilla ihmisillä on heille tärkeä ja pyhä toteemieläin - esimerkiksi karhu, susi, kotka, leijona, laama, sinivalas, kääpiösiili tai banaanikärpänen - mutta minullapa onkin toteemilaulu. Tiesin: sä tuut vielä vastaan, vain hullu itseään ja kohtaloaan pakenee, vieläpä vuosikymmeniä. Hyökyaalto (2010).

 10. Sarjan kymmenes poiminta on kevyt tuulahdus kahdenkymmenen vuoden takaa, etenkin soundeiltaan. Helsinkiläisen popyhtye Kemopetrolin Slowed down -albumin sanoitukset jaksoivat aikoinaan hämmästyttää. Mitä esimerkiksi tarkoittaa Without listening:in 'I used to perfect but then came the x-ray'? Child is my name (2000) on kyseisen pitkäsoiton tunnetuin hitti. Muusikko Seppo Närhen (mm. Prinsessa 65) tyttären Laura Närhen ääni sopii näihin taustoihin kuin valettu. Sittemmin Laura lähti soolouralle, joka ei tekstien ymmärrettävyydestä huolimatta oikein ole onnistunut vakuuttamaan. Tarjolla on erinomaisia levytyksiä, kuten Suuri sydän, Julma valo ja Mä annan sut pois, jota on aina ilo soittaa kitaralla. Toisaalta sekaan mahtuu myös massaan hukkuvaa parisuhdeharmitusta. Muistan joskus hankkineeni Child is my name:n singlen pahvikotelossa ja eksäni sai siihen Laura Närhen nimmarin, joten ymmärrettävistä syistä levy vaihtoi myöhemmin omistajaa.

 11. Ollaan vaikean valinnan edessä. Suomi-indien helmiä kuten Risto Ylihärsilä, TV-Resistori, Regina? Jotain perinteistä kuten lapsuuden suosikkini Hector ja Kuunnellaan vain taivasta? Ei kuitenkaan Don Huonot, Apulanta, Tehosekoitin tai Ultra Bra, koska ne kaikki ovat tehneet parhaat juttunsa jo 90-luvulla. Päätän valita sympatian. Porilaiset (ja turkulaiset) ovat musiikillisesti täysin väärinymmärrettyjä. Satakunnassa ollaan hulluja oikein luvan kanssa ja kaupungista on tullut paljon muutakin kuin ne iänikuiset Pori-yhtyeet, joita Dingoa lukuunottamatta voi käyttää lähinnä kidutusvälineenä. Kidutukseen ottaa omalla tavallaan kantaa myös loistava vaihtoehto- ja kauhupop-yhtye Eleanoora Rosenholm. Yhtye tunnettiin varsinkin alkuaikoina kevyistä karkkisyntetisaattoritaustoista, joiden päälle istutettiin ahdistuneita lauluntekstejä. Laulajatar Noora Tommila on henkisesti Maustetyttöjen kaukainen isosisko: Ilosaarirockin keikalla 2009 hän lausui jokaisen biisin välissä "Paljon kiitoksia". Tai-Panin paholainen (2008) on erityisen onnistunut teksti ja hyytävä pienoistarina. Tästä ei ole tehty musiikkivideota, mikä onkin ehkä ihan hyvä asia.

 12. En päällä seistenkään keksi tältä vuosituhannelta parempaa täysosumaa kuin Suru on kunniavieras (2013). Suurin kiitos tästä menee tekstille, joka on jälleen Mariskan. Hänellä on ainutlaatuinen kyky tehdä iskelmän ja kansanlaulun perinteitä kunnioittavaa nykymusiikkia sen kaikissa sävyissä. Sävellys on Jenni Vartiaisen ja Jukka Immosen. Jenni Vartiaisen musiikkiura käynnistyi 17 vuotta sitten Gimmel-yhtyeestä, josta hän onneksi pelastautui laadukkaalle soolouralle. Johtuisiko artistin savolaisjuurista (Kuopio), mutta Vartiainen tekee taiteilijana hämmentävän vaikutelman olemalla samaan aikaan viileän etäinen ja kuulostamalla aikuisviihdelinjalta. Kun tästä ristiriidasta pääsee yli, kannattaa kuunnella sävellystä ja upeaa tulkintaa. Kauniimmin ei kuoleman korjaamaa satoa voi laulussa käsitellä. Oudohkosta videosta huolimatta tässä on aineksia vuosikymmenten yli kestäväksi suosikiksi, jolle edelleenkin uskon myös Einon, Juicen ja Junnun kumartavan pilven laidalta.

Sarja päättyy. Jään uteliaana odottamaan 20-lukua!

Maustetytöt, Imatra 26.11.2021

Vaikka olen majaillut Ruokolahdella pian vuosikymmenen, tutustuin vasta nyt naapurikylän Kulttuuritalo Virtaan ja sen mainioon Karelia-salii...