Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski, 25.7.2008

Terveisiä tehtaanpiipuilta!

Joskus spontaanien ideoiden joukosta löytyvät parhaat helmet. Niin myös tämän festivaalimatkan kohdalla, vaikka olinkin iskenyt silmäni tapahtuman ohjelmistoon jo aikaisempina vuosina. Tänä kesänä onnistuin toteuttamaan myös konkreettisen siirtymisen Valkeakoskelle.

Koska kukaan ei yleensä ole kuullut festareista, joissa vierailen (kahden viikon takainen massatapaus poislukien), alkuun on syytä lisätä linkki Työväen musiikkitapahtuman infosivuille.

Kokonaisuuden täydensi 400 metriä tapahtumapaikalta sijaitseva rantahotelli Waltikka, josta onnistuin myöhään edellisenä iltana varaamaan viimeisen vapaana olleen huoneen. Hotellia ei todellakaan voi sanoa edulliseksi näin sesonkiaikaan (105 e/yö), mutta viikonlopun majoitus voidaan laskea elämysmatkailun pakollisiksi kustannuksiksi, etenkin kun itse festivaalin liput olivat edullisia (20 e/pvä) ja ohjelmiston tasoon nähden suorastaan ilmaisia.

Saapuminen Tapahtumateltalle suoritettiin onnistuneesti juuri ennen Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan esiintymisvuoroa klo 21. Ensisävelet osoittivat paikan haasteelliseksi, sillä suuri teltta asfalttikentällä ei välttämättä ole maailman helpoimpia esiintymis- saati kuuntelupaikkoja. Teltan ulkopuoliseen ruokapisteeseen ei kantautunut kuin basson jyminää, mutta siirtyminen sisälle ja aitiopaikalle anniskelutiskin läheisyyteen paransi kovasti tilannetta. Tilaa oli ruhtinaallisesti ja kännimelun taso oli alhaisempi kuin keskiverrolla bussimatkalla kesäisenä iltapäivänä.

Järjestäjät mainostavat tapahtumaa koko perheen musiikkielämyksenä ja varsin monisukupolvisen ja harmonisen vaikutelman se onnistuikin luomaan. Paria keikkapoikkeusta lukuun ottamatta allekirjoittaneella tosin oli koko viikonlopun sellainen olo, että paikalla on vain keski-ikäisiä ja olen liian nuori kyseiseen joukkoon (taas). Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että olen tullut vanhaksi.

Kaukon taustakoostumus esiintyi ammattimaisen luotettavasti kuten aina, ja ääneen pääsi myös Samae Koskinen. Settilistaan ei ehditty kiinnittää erityisempää huomiota tutut peruspoiminnat (Lauralle, Maa on voimaa) poislukien. Encorena kuultu Paska kaupunki taas sai ansaitsemansa alkuspiikin, kun vokalisti totesi käyneensä syntymässä Valkeakoskella (!)


Kauko Röyhkä

Jo iltakymmeneksi suunta vei tapahtumateltalta parinsadan metrin päähän rantaan PAM-luodolle, jonka pikkulavalla esiintyi Freud Marx Engels & Jung. Tuopin ääressä selailemani Uutispäivä Demarin mukaan Freukkarit on "suomalaisen outlaw-kantrin sammumaton (!) sanansaattaja". Tapahtuman ohjelmalehdessä Arto Pajukallio puolestaan lupaili poikkeuksellista ja erikoista settiä, jossa tilaa annetaan perinteisten juomalaulujen sijaan myös yhteiskunnallisille kannanotoille. Tämä näkyikin konkreettisesti heti keikan alussa, jossa kuultiin Viekää minut baariin, Vanha kaljapummi sekä Juomalaulu.


Freud Marx Engels & Jung

Kun pakolliset viinakuviot oli hoidettu alta pois, vuoroon pääsivät Buuri Johannesburgista, laulu Turkuun tulemisesta (kaikki maailman kuusi miljardia ihmistä polveutuvat mustista ja ovat veljiä keskenään, vahinko että mukaan on pakko sisällyttää myös turkulaiset), pari kolme amerikanvastaista kannanottoa, joiden kohdalla Myllykoski joutui lunttaamaan sanoja, sekä todella komeasti rullannut Mystinen metsätyömies. Pitkissä välispiikeissä ruodittiin niin intiaaneja, Yhdysvaltojen presidentinvaaleja kuin rakkauttakin. Jos Kauko lauloi Maa on voimaa, niin Freukkarit jatkoi sanailemalla Voi maata joka käyttää vain voimaa.

Pajukallio totesi spiikissään yhtyeen "jatkavan globaalia tiedostamista" ja niinpä se esittikin Mikko Saarelan ikimuistettavan käännöksen "Tuntuu siltä että valmistautuisin kuolemaan oikeassa viiteryhmässä -rag", jossa kritiikin kärki ohjustettiin kohti Natoa. Seuraavana kuultiin Kinky Friedmanin (?) alun perin esittämä ja niin ikään Mikko Saarelan kääntämä Lähi-Itä -teemapala, jonka hilpeässä kertosäkeessä kaihoten todettiin, ettei sellaisia judeja kuin Jeesus enää oo (kun samarialaisillakin on toi PLO). Hymy lienee irronnut useammiltakin huulilta, kun bändi soitti kappaleen väliin yhden rivin Hey Judea.

Duunista tullessa tuntuu että käy tosiaan neljättä kymmenettä, tuumattiin kappaleen Selkä vääränä tekstissä. Tämän jälkeen todettiin, että yhteiskuntakritiikin keskellä on syytä myös itse katsoa peiliin, ja ilmoille kajahtikin Ei ei laulu. Seuraavana kuullun "...äiti, ethän anna viedä mua pois" -nyrjähdyksen nimeä en valitettavasti tiedä, mutta eiköhän sekin tässä lähiaikoina selviä. Keikan päätteeksi nautittiin vielä rock-asennetta (Käärin vain sätkää, Rolling on the ...rizzla), johon soolokitaristi Jukka Harju kuulijat johdatti, Freukkareiden Metsän poika tahdon olla -versio Paranoidista, rakkauslaulu kaikille maailman rumille naisille sekä encorena loogisesti En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa.

Yleensä ihmisistä on tapana sanoa, että he olivat huomattavan humalassa tai umpikännissä. Myllykosken kohdalla on kuitenkin todettava, että hän oli tällä keikalla huomattavan selvä. En ollut kuullut yhtyeen live-esiintymistä kuin kerran aiemmin, edellisellä vuosituhannella lappeenrantalaisessa lähiräkälässä, ja tuolloin vokalistin kunto oli jo iltayhdeksältä vähintäänkin hutera. Enpä itsekään muista miten keikka lopulta bändiltä sujui, mutta Valkeakosken Freukkarit-ilta oli kaikilla mittareilla ammattimainen, tyylikäs ja korvia hivelevä.

Keikan päätyttyä kaiuttimista kajahti ilmoille Paula Koivuniemeä, mikäs sen yhteensopivampaa, kappaleella Kuka pelkää Paulaa. No en minä ainakaan.

PAM-lavan illan päätti Stalingrad Cowgirls, ja myönnettävä on, että shokki- eli nuorennusefekti oli huima. Toki tiesin soittajat iältään junioreiksi, mutta silmät tipahtivat päästä viimeistään seuraavana päivänä Rumba-lehden ääressä - basisti kertoo syntyneensä 1990-luvulla! Kyllä, olen todellakin vanha.

Iloisenrempseän spiikkailun ("Saatana", "Elä kirroo") lomassa bändi ryminöi suorastaan maanisessa tempossa ja äänen hautautumista lukuun ottamatta ilman teknisiä ongelmia, jos ei lasketa kitaristin saamia sähköiskuja. Sääliksi käy korvatulpattomia ihmisiä, joita on lavan edustalla paljon, ja lähes kaikki ovat jostakin syystä miehiä. Rumpali saa osakseen erityisiä kannatushuutoja, luultavasti siksi, että on olemukseltaan Eva Wahlström kakkonen. Opimme myös, että bändin faniklubi täyttää yhden vuoden, ja siksi eturivillä on päässään synttärihatut, joista osa luovutetaan soittajille.


Stalingrad Cowgirls

Hihittely pysyy kohtuudessa, paitsi akustisen oloisen riparileiri-kohtauksen aikana, jossa bändi laulaa mm. Jeesuksesta ja vartiossa seisomisesta, ja ymmärrettävistä syistä pokka pettää kokonaan. Kitaristi pyytää välispiikkien tasoa anteeksi(!), koska niissä pohditaan muun muassa sitä, että rumpali joutuu katselemaan kitaristin ja basistin pyllistyksiä, eikä Henna ole varma, onko hän muistanut ajaa kainalokarvat.

Keikan aikana puolikas kuu nousee lavarakennelman takaa valaisemaan neljänneshumalaista maisemaa. Tapahtuman päätyttyä onnistun vihdoin löytämään alueelta makkarakojun - olinkin jo ihmetellyt, kun en ensin havaitse tungoksen keskeltä minkäänlaista ruokapistettä, mutta samaan aikaan aisteihin kantautuu pettämätön grilliaromi. Onneksi kyse ei ollut harha-aistimuksesta.