Pitkän päivitystauon jälkeen on aika lyödä pöytään tavallista massiivisempia kitaraosuuksia. Tässä välissä olen käynyt kuulolla pienillä baarikeikoilla, hieman isommilla jäähyväiskiertueilla, sekä tietenkin yhdessä Ilosaarirockissa(!) päiväseltään.
Kehno ei ollut Placebon, Charli XCX:n, Apocalyptican, Pertti Kurikan Nimipäivien ja muiden yhtä mahtavien kumppanien tahdittama joensuukierroskaan, mutta tämän kesän Missio nro 1 oli silti elämäni ensimmäinen iso rocktapahtuma. Ja ehkä myös viimeinen? Kuten blogin annista voi päätellä, en ole mikään megahittien, valtavien väkimassojen saati raskaamman musiikin ystävä, vaikka mustien vaatteiden käytännöllisyyttä edelleen arvostankin.
Mutta utelias olin, ehdottomasti. Targetiksi valikoitui AC/DC sekä hevimmän puoliskon innostuksen saattelemana että hieman erikoisen tapahtumapaikan takia (Kantolan tapahtumapuisto hämeenlinnalaisen teollisuusalueen kupeessa). Tunnen Hämeenlinnaa vanhastaan eri yhteyksistä ja oli hämmentävää ajatella, että alle 70 000 asukkaan kaupunkiin pakkautuu yhtäkkiä lähes toinen mokoma keikkakansaa. Kuinkahan siinä käykään? Hyvin kävi, ja oman porukkamme elämysmatkaa edesauttoivat huomattavasti paikalliset lähisukulaiset, joiden talon pihaan saatoin muun muassa jättää auton tapahtuman ajaksi - vain kahden ja puolen kilometrin päähän keikkapaikalta.
AC/DC:n tuotannosta tunnistan yhden käden sormilla laskettavan määrän biisejä. Tänä kesänä olen jopa päätynyt gibsonoimaan Thunderstruckin alkuriffiä, tuota musiikillisen kärpäspaperin tuotekehityksen huippua, joka tappaa talossa ja puutarhassa mutta tarttuu kokemattomissa käsissä helposti näppeihin.
Kantolassa kuultiin ennakkoveikkailujen mukainen 20 kappaleen setti, starttina uusimman levyn Rock or Bust ja viimeisinä odotetut Highway to Hell ja For Those About To Rock (We Salute You). Visuaalisesti kokemus oli hieno, eikä bändin paikoin yksituumaisesta brändistä voi ainakaan Angus Youngin kitarointia syyttää - hän todellakin hallitsee instrumenttinsa.
AC/DC on käynyt läpi kriisejä ja miehistönvaihdoksia, mutta kuten parempikorvaiset ja yhtyettä hyvin tuntevat musiikkitoimittajat jo ehtivät kommentoimaan, ei tämä kuulunut lopputuloksessa. Show oli huikea, kiteytti Ilta-Sanomat tuoreeltaan. Hesarissa Mikko Aaltonen jäi lähinnä kaipailemaan Brian Johnsonin iän myötä kadonneita ylä-ääniä.
Seurasin tapahtumaa hieman sivummalta vesipisteen luota. Lavan edustan vip-osiossa lienee ollut käynnissä iloinen musiikkijuhla, mutta muutoin puistossa vallitsi suorastaan konserttitunnelma: ihmiset lähinnä seisoivat paikallaan, taputtivat hillitysti ja nostelivat älypuhelimiaan ottaakseen kuvia. Käsimeriä nähtiin vain isoimpien hittien kohdalla. Paikallaan seisoskelua harrastan luonnollisesti itsekin ja mieluiten kädet puuskassa, mutta ko. genren fanien kohdalla näinkin rauhallinen ulosanti yllätti. Ehkä osasyynä oli sekin, että paikalla oli kaikenikäistä yleisöä seniorimmista kansalaisista isänsä olkapäällä istuneisiin pikkutyttöihin vilkkuvilla pirunsarvilla varustettuna.
Koska encoret olivat etukäteen tiedossa, rohkenimme aloittaa hiippailumme portteja kohti jo Highway to Hellin aikana. Se kannatti, sillä ehdimme takaisin kaupungin asfaltille jo ennen pahimpia ruuhkia. Eräiden kommenttien mukaan 3-tielle pääsi vasta kolmen vartin odottelun jälkeen, kun taas meidän ei kymppitietä kolmoselle kiertäessämme tarvinnut kuluttaa kuin pari ylimääräistä minuuttia.
Vietin illan kuskin ominaisuudessa, ja vaikka spontaanien riemunpurkausten määrä saattaa juomattomana olla vähäisempi, ei liene pahitteeksi muistaa 83 euron hintaisesta keikasta jotain jälkikäteenkin. Samaa ei voi sanoa niistä lukuisista keski-ikäisistä, jotka tulivat Kantolaan kaatuilemaan umpihumalassa toistensa ja roskisten päälle jo lämmittelybändien aikana. Tässä kohtaa on pakko olla samaa mieltä poliisin, median ja monien nettikommentaattorien kanssa: tapahtuma oli odotetunlainen ja kaikki sujui hyvin, mutta alkoholi jaksaa aina yllättää. Enkä nyt tarkoita, että juominen keikoilla tulisi allekirjoittaneelle yllätyksenä (mistä veikkaatte blogin saaneen nimensä?), mutta sen määrä kylläkin. Myös joitakin ns. ihmeselviämisiä tapahtui heti anniskelualueelta poistumisen jälkeen, sillä musiikilla on parantava vaikutus.
Sisäinen pullonkerääjäni oli jokseenkin järkyttynyt Kantolanpuiston juomapisteiden tölkkipolitiikasta. Koska tuopit pantteineen loistivat poissaolollaan, oli vihreä nurmikenttä jo alkuillasta tuhansissa jaloissa littanaksi lytistyneiden punaisten peltipilkkujen peitossa. Tämä epäkohta korjaantunee myöhemmissä tapahtumissa.
Ja lopuksi vielä hassunhauska festaripeli kaikille sadekesien ystäville. Kuka väittää, ettei 55 000 ihmisen massatapahtumasta muka voisi löytyä vapaata tilaa?
Jokaisesta varvassandaaleissa bajamajaa kohti harppovasta keikkavieraasta saa 10 pistettä, valkoisista tennareista 8, kumisaappaista 0 pistettä ja lopuista maun ja omatunnon mukaan. Henkilökohtaisesti voin suositella mustia goretex-lenkkareita: pistäydyttäsi kotimatkalla kolmen sentin syvyisessä vesilätäkössä olet silittämättä siisti ja heti valmis uusiin haasteisiin!
Kenties joskus vielä jokin jäähallikeikka? Let there be traffic jam.
1 comment:
Kieltämättä onnistunut keikka oli sanoo Kalle
Post a Comment