Sunday, July 11, 2010

Ruisrock 10.7.2010

Kuinka monta vuosilomaviikkoa tarvitaan vuoden ensimmäisen blogipostauksen laatimiseen? Tällä kertaa vastaus on '5', minkä kunniaksi voisin laittaa Lenny Kravitzin levyn soimaan.

40 vuotta täyttäneen Ruisrockin lauantaipäivässä puuvillaosasto loisti poissaolollaan, ja myös tämä muistelo on luonteeltaan hyvin rajoittunut ja hirtehinen. Selvää on vain se, että jossain vaiheessa jokaisen vanhoilla silmillä ja nuorella sielulla varustetun on koettava Ruissalon autenttinen tunnelma, joka vallitsee erityisesti jonotuksessa. Kokemus oli siis ensimmäinen laatuaan. Ja kuten ei-niin-player osallistuja totesi kaveriseuralleen, tällaiset 'yhden päivän jutut' ovat todella miellyttäviä; niissä ei pääse väsähtämään.

Päädyimme vakaassa ja turvallisessa kyydissä perille Turkuun, parin kilometrin päähän itse tapahtumien keskipisteestä. Järkyttävintä tässä oli se, että kävely festarialueelle ja illalla sieltä pois edusti ahkerinta liikuntasuoritustani puoleentoista viikkoon. Onneksi tilanne on korjaantumaan päin ja pakolliset örvellykset hoidettiin liikoja örveltämättä alta pois: Ruisrockin juomaosaston kohdallani muodostivat toisaalta kaksi ylihintaista tuopillista nk. 'annostelualueella' (previously known as anniskelualue) ja toisaalta salaperäinen Pirkka-vesipullo, joka sisälsi puoli litraa taskukuumaa Leijona-viinaa. Järjestävät tahot eivät kiinnittäneet asiaan huomiota, ja mitenpä olisivat voineetkaan.

Koska Secale cerealessa vietettiin juhlavuotta, voitaisiin ajatella, että 'numerot on meidän puolella' (by TV-resistori, joka ei liittynyt tapahtumiin mitenkään, poislukien muistot Turusta). Lämpötilalla kuitenkin oli jotain festariyleisöä vastaan. sillä lukemat hipoivat lähestulkoon allekirjoittaneen ikää.

Paviljonkilavalla iltapäivää käynnistelleen Poets Of The Fallin vokalisti totesikin, ettei hän ole koskaan aikaisemmin esiintynyt saunassa. Seuraavan keikan toivottiin sijoittuvan uima-altaalle. Myös yleisössä aikaansaatiin kiitettävän palaneita vasemmanpuoleisia kehonosia, vaikka aurinkosuojauksesta oli huolehdittu asianmukaisesti.



Koska POTF ei ollut ennestään tuttu, allekirjoittanut asetti tavoitteeksi poimia takataskuun jotain mielenkiintoista, johon tarttua myöhemmin. Sellaiseksi muodostuivat kitaristien eli Ollin ja Jaskan edesottamukset - erityisesti akustinen War ja hieman myöhemmin nautittu Illusion & dream.

Onneksi kukaan ikälukemiltaan keväisiä lämpötiloja edustava henkilö ei vahingossakaan lue blogiani, sillä luultavasti kirjaan sekä nimet että biisit totaalisen päin peetä ja saattaisin loukata intohimoisimpia faneja. Mutta toisaalta sillä ei ole maailmankaikkeuden kokonaisuuden kannalta paljoakaan väliä.

POTF:n hiottua mutta rentoa melodisuutta jäi suorastaan ikävöimään myöhemmin iltapäivällä, kun olimme parkkeeranneet hyvinvarustetun piknik-huopamme Niittylavan läheisen aidan viereen ja siten aivan Kotiteollisuuden keikan nurkille. Kuten Hynynen itse asian ilmaisi, keikka taltioitiin osaksi mahdollista DVD-materiaalia ja sen kunniaksi pojat olivat päättäneet soittaa mahdollisimman huonosti. Jossain vaiheessa sanat katosivat ja spiikkien pääosassa olivat toisen rivin uskomattomat tissit, mikä sai allekirjoittaneen tuntemaan sielussaan lappeenrantalaisuuden pistoksen.

Se mikä toimii studiopurkituksena kuntosalin rähjäisessä cd-soittimessa tai omassa olohuoneessa, ei välttämättä toimi livenä - tosin siinä vaiheessa vasta aloittelin Leijona-puolilitraistani enkä siten ollut kaikkein vastaanottavaisin kyseiselle tyylilajille. Olen silti kiitollinen Kotiteollisuudelle siitä, että salilla jopa surkastuneista lihaksista saa ihmiskehoon kuuluvilta näyttäviä osia, mikäli taustalla soivat riittävän usein Jos sanon, Kädessäni, Yö päivää keinuttaa tai Kaihola (joista viimemainittu kuultiin myös Niittylavalla). Keikan loppupuolella Hynynen ja Hongisto ilmeisesti riisuutuivat jälleen, mutta aidanvierustapaikan ansiosta omat okulaarini oli onneksi suunnattu täysin vastakkaiseen suuntaan.

Viereisestä tyttöseurueesta kuultiin kommentti, joka ainakin allekirjoittanutta verbaliikan ja hyvän huumorin ystävää hymyilytti: bändin aloittaessa yksi tytöistä kysyi 'Jäädäänks tähän istumaan, vai haluuttekste nähdä tätä musiikkia'.

Koska olimme varsinaisesti tulleet kuuntelemaan Don Huonojen paluukeikkaa, alkuilta vietettiin kutakuinkin kaukana lavojen läheisyydestä jutellen, syöden ja vain lievästi annostellen. Tuttavuutta musiikin kanssa teimme uudelleen vasta kun PMMP aloitteli Rantalavalla iltakahdeksan jälkeen. Yleisömeri velloi massiivisena ja oma sijaintimme jäi niin kaukaiseksi, että sinänsä loistava naiskaksikko yhtä loistavilla taustoilla ei päässyt lainkaan oikeuksiinsa - korvatulpat korvissa äänet hautautuivat jonnekin kaukaisuuteen ja ilman korvatulppia aistimiin taas kantautui lähinnä nousuhumalaista festariölinää. Kokemus ei todellakaan päihittänyt Maria Magdalenan kuuntelemista autostereoista nuppi kaakossa eli keskellä lappeenrantalaista kuutostiemaisemaa.

Vaelsimme hyvissä ajoin takaisin Niittylavan suuntaan nauttimaan maanjäristyksestä turkulaiseen tapaan. Kuten uutiset siis tiesivät kertoa, savimaata heilutti tänä vuonna Don Huonojen yleisö ja etenkin Riidankylväjän aikaansaama liikehdintä. Paitsi kinesteettisesti, keikka oli täydellinen myös audiovisuaalisessa mielessä. Kuuloaistinten hellimisestä huolehti paitsi bändin tinkimättömyys, myös settilista vanhoine helmineen: heti avauksen jälkeen nautittu Hannu ja Kerttu, puhumattakaan Mustista linnuista, Seireenistä, Hyrrästä, Sinisestä yöstä ja Päivästä Kasbah-kukkulalla. Luonnollisesti myös Suojelusenkeli, Tuulee, Hyvää yötä ja huomenta, Vedä käteen ja Olemme kuin veljet saivat oman vuoronsa. Viimemainitun kohdalla saatan tosin muistaa väärin, mutta mistä muualta se olisi tullut soimaan päähäni sunnuntaiaamun hämärässä?



Ehkä sykähdyttävintä kaikesta oli kuitenkin kuulla encorena Kissaihmiset, johon Kalle oli lainannut PMMP:n Paula Vesalan duetoimaan kanssaan. Tarjolla oli siis ruokaa kaikille aisteille, eikä bändin omassakaan lavaolemuksessa ollut moitittavaa.

Taktisen viisaasti päätimme pistokeikkamme Ruissaloon heti DH:n päätettyä settinsä. Jonoja ei muodostunut, joten pääsimme ongelmitta jatkamaan matkaa. Pieni punainen vaunu, joka ei klo 23.20 vielä ollut muuttunut kurpitsaksi, odotti meitä luvatussa paikassa ja iloinen joskin väsynyt paluumatka Huittisiin saattoi alkaa.

Lopuksi pystyn ainoastaan toteamaan, että ensi kerralla uudestaan sekä tänne että johonkin toiseen paikkaan - Ilosaarirock 2011 huudettu!

0 Comments:

Post a Comment

<< Home