Saimaa Open Air 22.-23.7.2011

Hymyssä suin vaikka jalat ristissä! Mitäpä muuta voisi todeta käytyään Etelä-Karjalan toiseksi suurimmassa musiikkispektaakkelissa juuri sinä vuonna, kun THE Scorpions liikekannallepani suunnilleen kaikki maakunnan keski-ikäiset perheelliset ja työelämän kulttuuriseteliniekat. Jopa siinä määrin, että vessat loppuivat kesken, eikä niihin käytössä olleisiin pystynyt juuri tietään raivaamaan anniskelualueen (1) jonon ulotuttua Saimaa Gardensista kutakuinkin Salpausselän linjaa seuraten pitkälle Kymenlaaksoon.

Jos hirtehisyydet unohdetaan, niin on myönnettävä, että festivaalikokemus oli kokonaisuutena miellyttävä. Toisaalta se oli myös hintavan- ja rintavanpuoleinen, kiitos mm. Samantha Foxin, tuon mainion performanssitaiteilijan josta lisää hehkutusta jäljempänä.

Kuvassa ei ole jättimäinen nuotiomakkara (Saimaa Salchica Grandissima de Fuego) vaan Lauri Y:n valoshow.

Olimme hankkineet kahden päivän liput, joista vain toinen päädyttiin vakavissaan käyttämään. Yritimme kyllä kotiutua alueelle jo perjantaina CMX:n raukeankarheiden melodioiden soidessa taustalla, mutta tolkuton jonotus ajoi meidät lopulta evakkoon ja viihtyisämmille olutapajille jo pari tuntia ennen Scorpionsin keikan alkua.

Näitä muutoksen tuulia emme jälkikäteen laittaneet ollenkaan pahaksemme - jopa imatralaista terassia voi yhä rakastaa, kunhan kyseisen ravintolan yhteydessä on toimiva toiletti eikä ylihintaista oluttakaan edes tarjoilla muovituopissa. Emme silti kyenneet aivan yhtä lennokkaaseen ratkaisuun kuin tuttavapariskunta, joka raivostui anniskelualueen jonoon jo kymmenen minuuttia(!) saapumisensa jälkeen ja päätti palata Rauhasta Lappeenrantaan taksilla, ja vieläpä kahdella eri taksilla.

Lauantai olikin jo uusi päivä, joka kaiken muuttaa voi. Iltapäivän kiireettömässä lämmössä nautittu Laura Närhen lähietäisyyskeikka sai hyvälle mielelle. Jopa niin hyvälle, että seurueestamme intouduttiin lähettämään parisuhdeanalyyttisia tekstiviestejä hämmentyneille ja viattomille vastaanottajille. Hymyilyttäviä seuraamuksia oli paitsi mukanalaululla, myös Lauran bändin hippipeikoilla sekä ylipituudestaan huolimatta valtavan kauniilla Mä annan sut pois -kitaraballadilla, joka on omastakin akustisesta usein ilmoille kajahtanut.

Laura Närhi

Yhteen sanaan kiteytettynä, lauantain festivaalitunnelma oli varsin tilava. Tätä pystyttiin hyödyntämään niin anniskeluvyöhykkeellä kuin sen jälkeisissä käänteisissä toimenpiteissä. Meillä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakkovaatimuksia päivän ohjelmiston suhteen, poislukien paremman puoliskon maailmojasiirtävä into kuulla Tarja Turusta livenä. Tarja ei todellakaan ollut huono - siihen ei moisella taidolla edes pystyttäisi - mutta moni fani suodattaa hänen tuotantonsa Nightwish-harson läpi tai tarkkailee näkemäänsä suorastaan yövissynväriset linssit päässä. Ero on väistämättä melkoinen. Näin tälläkin kertaa, mikä johti sinänsä mainion keikan rimanalitukseen suhteessa odotuksiin.

Toisin kävi hieman myöhemmin, kun lavalle nousi ensin Samantha Fox taustatanssijoineen ja illan loppuhuipentumana Bonnie Tyler, tuo walesilainen viskiääni ilman viskiä, lähes jokaiselta hittikimaralta löydettävissä oleva 80-luvun populaarimusiikin grand old lady.

Mutta mitä ihmettä! Odotimme Samantha Foxilta enimmäkseen camp-humorisista ja nousuhumalaan sopivaa hilipatihumppaa. Sitäkin toki kuultiin paikka paikoin, mutta kaupanpäällisinä tuli komea lavashow, valtaisa määrä energiaa ja valloittavalla supliikilla yleisönsä ottanut päätähti. En edes pidä itseäni pinnallisena, mutta antaisin paljon, jos olisin vielä puolivälissä viittäkymmentä varustettu kyseisen laulajattaren lihasvoimilla.

Tummanpuhuvia lisäjuonteita illan festivaalitunnelmaan toivat paitsi Norjan järjettömyydessään käsittämättömät joukkosurmat, myös musiikkimaailman oma - valitettavasti odotettu - suruviesti liittyen Amy Winehouseen. Näitä uutisia tuskin kukaan saattoi unohtaa jälkeenkään päin, sillä kontrasti ympäröiviin tapahtumiin lavalla - Touch me! - oli melkomoinen. Toki keikan aikana vietettiin myös minuutin hiljaisuus Utöyan uhreille. Hiljaisuutta kunnioittivat kaikki, paitsi eräät nimeltä mainitsemattomasta maasta saapuneet runsaslukuiset turistit, jotka katsovat oikeudekseen ölistä missä haluavat.

                                                                     
Samantha Fox


Illan päätti Bonnie Tyler, josta tuskin tarvitsee mainita, että myös Total Eclipse of the Heart kuultiin. Aivan kuten edelläkin, silmäkulmanpilkkeiset ennakko-odotukset ja ennakkoluulot vaihtuivat vilpittömään ihailuun: Bonnie oli pitkin matkaa äärimmäisen varma esiintyjä, suorastaan ilo korville, ja välispiikeissään vallan velmu. Jo pelkästään aksentista tuli hyvälle tuulelle. Lopuksi hän nappasi Samanthan mukaan lavalle, mikä sopi teemaan. Järkevämpi loogikko olisi tietysti ymmärtänyt pitkän kokemuksen ja suurien yleisöjen edessä esiintymisen jättävän positiivisen jälkensä jopa 80-luvun poppiin, mutta pidätän itselleni oikeuden yllättyä iloisesti kaikesta tapahtuneesta.

Lopuksi kuuluisi yleensä sanoa, että ensi kerralla uudestaan. Mutta ehkä nyt ei kuitenkaan, vaikka festivaali tarjoaakin kesäksi 2012 muun muassa ZZ Topia sekä enemmän anniskelualueita.