Ilosaarirock 14.-15.7.2012

Hitot Vesimiehestä, nyt eletään GG Caravanin ja Elokuun aikaa! Näin ainakin vuosimallin 2012 Ilosaarirockissa, tuossa suomalaisen ajankohtaismusiikin ilotulituksessa, jossa perinteisesti on jätetty isopalkkaiset ja asenneongelmaiset oman elämänsä macygrayt väliin ja annettu kotimaisille kokoonpanoille sijaa lavanvaltaukseen. Sanomalehti Karjalaisen toimittajaa lainatakseni, GG Caravan teki luultavasti Ilosaarirockin ennätyksen täyttäessään ranta-alueen äärimmilleen. Bändi myös villitsi yleisön huiman heiluvaan menoon.

Aquaa ei ollut havaittavissa kovin runsaasti sen paremmin lasissa kuin taivaallakaan. Sen sijaan nautittiin monipuolinen kattaus sirpalesukupolven soittolistaherkkuja, joissa on ujostelematta yhdistelty vaikutteita laidasta laitaan - pelimanneista hiphopiin ja niin kutsutusta mustalaismusiikista rapakontakaiseen soul- ja blues-iloitteluun.

Parasta antia tämän vuoden Laulurinteillä olikin yksittäisten artistien ja bändien sijasta koko se musiikillinen ennakkoluulottomuus, jonka varassa nuorempi sukupolvi sallii itsensä irrotella. Miksi turvautua rumpujen, basson ja neljän voimasoinnun jytkeeseen ja kutsua sitä oikeimmaksi musiikiksi, kun tarjolla on koko elämän kirjo kaikissa sateenkaaren väreissä? Vaikutteiden muuttumattomuudesta nauttiville oli toki heillekin oma kattauksensa, alkaen vaikkapa Children of Bodomista tai Amorphiksesta. Näiden fanien kunniaksi on toki sanottava, että he pysyvät tiukasti festivaalialueella mustissa paidoissaan ja maastoshortseissaan silloinkin, kun sataa kymmenen pisaraa ja teiniblondit ovat kauan sitten poistuneet kohentamaan kampaustaan.

Ilosaarirock lienee tarjonnut tänäkin vuonna jokaiselle kotimaisen ystävälle jotain: raskaammalle osastolle edellämainitut ja Apocalyptican, höllääjille koko Rentolavan annin, samastumiskohteita etsiville naisille PMMP:n ja Chisun, meille indiepopin ystäville Reginan ja muuten vain oman elämänsä parikymppisille Pariisin kevään.

Mutta mitä ihmettä! Lauantaina heti festivaalin alkajaisiksi nähdään jotain käsittämätöntä: Ilosaari goes Ruisrock. Ensimmäistä kertaa jonotus rannekekojulle ja sisään alueelle kestää yli puoli tuntia. Näin siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ole mikään loppuunmyyty ja -ahdettu festarivuosi, ja saavumme paikalle vasta Palefacen jo lopetellessa keikkaansa. Entryyntyminen ei suju sen paremmin YleX -portilla, jota testaamme loppuillasta. Tapahtuman järjestelyt ovat tänäkin vuonna erinomaiset eikä alueen logistiikassa ole moitteen sijaa - ainoana poikkeuksena mystinen pakkautuminen sisääntuloalueelle. Syynä eivät ole ainakaan tavallista tiukemmat turvatoimet, sillä kukaan ei vaivautunut ensimmäisellä kertaa edes katsomaan laukkujamme, puhumattakaan jo legendaksi muodostuneesta seeprakuvioisesta piknikhuovasta. (Pitäisiköhän se joskus pestä?)

Iki-ihanalla Rentolavalla Jare & VilleGalle olivat päättämässä keikkaansa ei niin yllättäen pienissä häissä, jota seurasi vielä Kran Turismo. Itse pakkauduimme valmiiksi 'nauttimaan nestevajeesta' kuten uusi sanonta kuuluu, eli ennaltaehkäisemään nestevajetta nauttimalla annostelu..eikun anniskelualueen liemitarjonnasta päälavan lähistöllä.

PMMP nosti henkilökohtaisen mielialailmapuntarini tappiin heittämällä kutakuinkin täydellisen aggressiivis-melankolishaikean setin, josta jää oikeastaan puuttumaan vain Matoja. Ero viikon takaiseen Turun keikkaan on jossain yön ja aamupäivän välillä. Jo autossa lämpimäisiksi nautittu Matkalaulu piristi mieltä, ja varttia myöhemmin tarjoiltu Maria Magdalena olisi luultavasti aiheuttanut pyörtymisen, jos olisin sattunut olemaan lähempänä lavaa. Laulajattarien mukaan kyseinen biisi ikään kuin kuuluu Joensuuhun, mutta syytä jäimme arvailemaan.

Ei keikkaa ilman teknisiä ongelmia: Mira pahoitteli erityisesti äänien katoamista lavalta, koska hän jäi kaipaamaan omia huippuja lavaspiikkejään. Toisaalta Paulan oopperalauluosuudet Pariterapiassa olivat jälleen hulvattominta ja taitavinta naisäänenkäyttöä sitten Tarja Turusen. Vauhdin takaamiseksi ilmoille kajautettiin myös Kesäkaverit ja Päät soittaa. Uuden levyn merkeissä kaikille peräänkuulutettiin oikeutta rakkauteen (Jeesus ei tule, oletko valmis) ja tarjottiin odottavalle yleisölle Koko show, unohtamatta Heliumpalloa. Radiosoittoonkin jo ehtinyt Rakkaalleni olisi ilman kahden oktaavin haastavia pudotuslauluosuuksia suoraan Leevi and the Leavingsin tuotannosta, aina hellyyttävänhirtehistä lyriikkaa myöten. Yhdellä sanalla sanoen upea Tytöt täydentyi tällä kertaa livenä Tommy Lindgrenillä ja kuulosti - jos mahdollista - vielä enemmän M.I.A.:n Paper Planesilta kuin levyllä.

Alkuillan nautinnollisen Green Star -hotellisiestan jälkeen palasimme kuuntelemaan Elokuun rentolavaesiintymistä. Tämän iloisesti jammaavan seitsikon soitannassa toteutuu fraasi 'yksinkertainen on kaunista' ja tästä syystä myös improvisoinnin ilo kuului kauas Rentobaarin laitamille asti. Kyseinen anniskelualue pääsi yllättämään meidät puskista, mutta mikäpä oli keski-ikää lähestyvän väestönosamme nautiskellessa ilomantsilaisen Hermannin viinitilan kuivaa Haigu -kuohuviiniä.

Rentobaarin menojen keskellä oli tosin pakko versioida poissaolollaan loistanutta Jukka Poikaa:  

Älä töni nyt 
älä läiky yli nyt 
älä antaudu kännin valtaan

Toisaalta myös
Pori, Joensuu, Turku 
Puli, pulimpi, spurgu

Lauantai-illan päätti perusrokkaava Päiväni pingviininä -kokoelma eli ruotsalainen The Hives, jonka jäsenet olivat kaikki pukeutuneet frakkeihin. Välispiikeissä kiroiltiin runsaasti suomeksi välillä hyvällä ja välillä ruotsalaisemmalla aksentilla. Yleisöön pakkautuneet 'Joensuun pojat ja tytöt' saivat nauttia kokonaisen energiapommin, joka koostui punk-aineksista mutta kuulosti hetkittäin jopa Blurilta. Joan Jettin I Love Rock N' Roll erottui jo huomattavasti selkeämmin.

Sunnuntaina liikahdimme hyvissä ajoin päälavan luota YleX -telttaan, jossa kuultiin Reginan kolmanneksi viimeinen keikka ennen määrittelemättömän mittaista taukoa. Iisa ei onneksi heittäytynyt tarinoimaan esimerkiksi 'masuasukista' vaan laulajattaren olemus sai puhua puolestaan. On välttämätöntä uskoa, että raskaus saa jotkut naiset hehkumaan, sillä niin hypnoottista oli esiintyminen lavalla. Keikka oli suoranainen Soita mulle -levyn uudelleenjärjestely, sillä vain Harjun takaa jäi väliin - mahdollisesti myös Päivät valuvat, koska toisena tullutta tunnelmapalasta en korvatulpista huolimatta onnistunut tunnistamaan. Rakkauden kesälle omistettiin Haluan sinut, vaikka sivuääni yleisöstä ehtikin siinä välissä toivoa Päivä järvellä.

Kuten HS:n Ilkka Mattila joskus totesi, nyt kitarapopin aikakaudella Ui mun luo lienee eniten 'vanhaa' Reginaa. Itse lienen vanhoihin levyihin jämähtänyt, koska Oi miten suuria voimia (2007) tarjosi aikanaan ikimuistettavan herätyksen Reginan olemukseen. Tälläkin melkein-jäähyväiskeikalla eniten mieltä lämmittivät kolmen vuoden takaisen Puutarhatrilogian maanis-energinen Totuus minusta sekä nakuttavan pianon asemasta yllättävään flow-kuosiin puettu Saanko jäädä yöksi. Encorena nautittiin silloin tällöin kuultu yllätysnumero eli Minua ollaan vastassa, Iisan mukaan 'meidän mielestä hyvä kappale ollakseen ensimmäiseltä levyltä' - luonnollisestikin sopivan hämyisenä jazzahtavana versiona.

1. Tapaa minut aamulla
2. ?
3. Lepään aalloilla
4. Ui mun luo
5. Valveilla
6. Unessa
7. Totuus minusta
8. Haluan sinut
9. Saanko jäädä yöksi
10. Jos et sä soita
11. Mustavalkeaa
12. Minua ollaan vastassa

Reginaa voisi kirjaimellisesti luonnehtia katumusiikiksi: onhan bändin tuotannossa seikkailtu niin nimettömillä kaduilla (Tokio), ison kadun varrella (Saanko jäädä yöksi) kuin aina ajankohtaisilla rankkasateissa kylpevillä kaduilla (Vesisadetta, vaihtelevaa pilvisyyttä). Unohtaa ei sovi yksinkertaisinta ratkaisua eli kävelyä kaduilla (Paras aika vuodesta), ja voipa joukossa olla sellainenkin katu, jonka varrella huudan (Kuka on tuo mies).

YleX-teltasta poistuimme hymyssä suin Reilun kaupan kahvipisteeseen, jossa oli erittäin hämmentävästi sijoitettu tiskin taakse yksi kappale lapsityövoimaa. Opin myös, että BIO astia ei tarkoitakaan B10-astiaa. Ehdottomasti traagisinta sunnuntaissa oli se, että päivä oli elokuussa 1997 ostamieni trendikkäiden maihareiden virallinen kuolinpäivä - ne palvelivat nyt viimeistä kertaa ja haudattiin kuvaavasti Green Star -ekohotellin roskikseen, vaikka kunto olisi ollut aivan riittävä myös seuraavien viidentoista vuoden festareille. Spice Girlsin aikakaudella on uskomatonta kyllä valmistettu myös jotain kestävää, riittävän korkeaa mutalammikkokorkoa unohtamatta.

Vietimme jälleen alkuiltasiestan, joka kului hotellissa unten mailla. Sen jälkeen oli väsyneen ihmisen hyvä palata kuuntelemaan sunnuntain pääesiintyjää Chisua - sen verran on oltava utelias, jos on maksanut festivaalilipusta. Chisu, tuo Suomen Gwen Stefani, jolla on Madonnan vaatekaappi ja Christina Aguileran musiikillinen monipuolisuus, ei millään muotoa tuottanut pettymystä. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli jo kolmas keikka samana viikonloppuna. Liveosuudet olivat teknisesti moitteettomia ja tunnelman takasi artistin synnynnäinen karisma, jolla luultavasti saisi hiljennettyä jopa vantaalaisen tarkkailuluokan. Biisilistassa luodattiin läpi tunne-elämän koko kirjo hyväntuulisesta hupailusta (Miehistä viis!, Baden-Baden sekä pidemmän kaavan mukaan läpi-improiltu Kriisit) vihan ja pahan olon (Kolmas pyörä, Kohtalon oma) kautta suruun ja menetyksen tuskaan (Yksinäisen keijun tarina).

Muovikrääsä, leit, hiihtoasut, tiedostava jääkarhu, mukipantit, uudet aluejärjestelyt, noin 14 pahoinpitelyä festivaalialueen ulkopuolella, pilvipouta, ystävällis-puheliaat taksikuskit, miellyttävä hotelli, vahingossa nautittu 26 euron konjakki, tapakset, yhdet makkaraperunat, veikeä murre, mukavat ja palvelualttiit paikalliset ravintolatyöntekijät sekä Torikadulta aivan vahingossa löytynyt täydellinen lähibaari La Barre - josta saa muun muassa persikka- ja mangolonkeroa sekä kanelitequilaa - niistä oli tämän vuoden festivaalikokemus tehty!

Seuraavalla kerralla uudestaan, ainakin jos nukun välissä noin kolmen vuoden yöunet.

Saimaa Open Air 22.-23.7.2011

Hymyssä suin vaikka jalat ristissä! Mitäpä muuta voisi todeta käytyään Etelä-Karjalan toiseksi suurimmassa musiikkispektaakkelissa juuri sinä vuonna, kun THE Scorpions liikekannallepani suunnilleen kaikki maakunnan keski-ikäiset perheelliset ja työelämän kulttuuriseteliniekat. Jopa siinä määrin, että vessat loppuivat kesken, eikä niihin käytössä olleisiin pystynyt juuri tietään raivaamaan anniskelualueen (1) jonon ulotuttua Saimaa Gardensista kutakuinkin Salpausselän linjaa seuraten pitkälle Kymenlaaksoon.

Jos hirtehisyydet unohdetaan, niin on myönnettävä, että festivaalikokemus oli kokonaisuutena miellyttävä. Toisaalta se oli myös hintavan- ja rintavanpuoleinen, kiitos mm. Samantha Foxin, tuon mainion performanssitaiteilijan josta lisää hehkutusta jäljempänä.

Kuvassa ei ole jättimäinen nuotiomakkara (Saimaa Salchica Grandissima de Fuego) vaan Lauri Y:n valoshow.

Olimme hankkineet kahden päivän liput, joista vain toinen päädyttiin vakavissaan käyttämään. Yritimme kyllä kotiutua alueelle jo perjantaina CMX:n raukeankarheiden melodioiden soidessa taustalla, mutta tolkuton jonotus ajoi meidät lopulta evakkoon ja viihtyisämmille olutapajille jo pari tuntia ennen Scorpionsin keikan alkua.

Näitä muutoksen tuulia emme jälkikäteen laittaneet ollenkaan pahaksemme - jopa imatralaista terassia voi yhä rakastaa, kunhan kyseisen ravintolan yhteydessä on toimiva toiletti eikä ylihintaista oluttakaan edes tarjoilla muovituopissa. Emme silti kyenneet aivan yhtä lennokkaaseen ratkaisuun kuin tuttavapariskunta, joka raivostui anniskelualueen jonoon jo kymmenen minuuttia(!) saapumisensa jälkeen ja päätti palata Rauhasta Lappeenrantaan taksilla, ja vieläpä kahdella eri taksilla.

Lauantai olikin jo uusi päivä, joka kaiken muuttaa voi. Iltapäivän kiireettömässä lämmössä nautittu Laura Närhen lähietäisyyskeikka sai hyvälle mielelle. Jopa niin hyvälle, että seurueestamme intouduttiin lähettämään parisuhdeanalyyttisia tekstiviestejä hämmentyneille ja viattomille vastaanottajille. Hymyilyttäviä seuraamuksia oli paitsi mukanalaululla, myös Lauran bändin hippipeikoilla sekä ylipituudestaan huolimatta valtavan kauniilla Mä annan sut pois -kitaraballadilla, joka on omastakin akustisesta usein ilmoille kajahtanut.

Laura Närhi

Yhteen sanaan kiteytettynä, lauantain festivaalitunnelma oli varsin tilava. Tätä pystyttiin hyödyntämään niin anniskeluvyöhykkeellä kuin sen jälkeisissä käänteisissä toimenpiteissä. Meillä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakkovaatimuksia päivän ohjelmiston suhteen, poislukien paremman puoliskon maailmojasiirtävä into kuulla Tarja Turusta livenä. Tarja ei todellakaan ollut huono - siihen ei moisella taidolla edes pystyttäisi - mutta moni fani suodattaa hänen tuotantonsa Nightwish-harson läpi tai tarkkailee näkemäänsä suorastaan yövissynväriset linssit päässä. Ero on väistämättä melkoinen. Näin tälläkin kertaa, mikä johti sinänsä mainion keikan rimanalitukseen suhteessa odotuksiin.

Toisin kävi hieman myöhemmin, kun lavalle nousi ensin Samantha Fox taustatanssijoineen ja illan loppuhuipentumana Bonnie Tyler, tuo walesilainen viskiääni ilman viskiä, lähes jokaiselta hittikimaralta löydettävissä oleva 80-luvun populaarimusiikin grand old lady.

Mutta mitä ihmettä! Odotimme Samantha Foxilta enimmäkseen camp-humorisista ja nousuhumalaan sopivaa hilipatihumppaa. Sitäkin toki kuultiin paikka paikoin, mutta kaupanpäällisinä tuli komea lavashow, valtaisa määrä energiaa ja valloittavalla supliikilla yleisönsä ottanut päätähti. En edes pidä itseäni pinnallisena, mutta antaisin paljon, jos olisin vielä puolivälissä viittäkymmentä varustettu kyseisen laulajattaren lihasvoimilla.

Tummanpuhuvia lisäjuonteita illan festivaalitunnelmaan toivat paitsi Norjan järjettömyydessään käsittämättömät joukkosurmat, myös musiikkimaailman oma - valitettavasti odotettu - suruviesti liittyen Amy Winehouseen. Näitä uutisia tuskin kukaan saattoi unohtaa jälkeenkään päin, sillä kontrasti ympäröiviin tapahtumiin lavalla - Touch me! - oli melkomoinen. Toki keikan aikana vietettiin myös minuutin hiljaisuus Utöyan uhreille. Hiljaisuutta kunnioittivat kaikki, paitsi eräät nimeltä mainitsemattomasta maasta saapuneet runsaslukuiset turistit, jotka katsovat oikeudekseen ölistä missä haluavat.

                                                                     
Samantha Fox


Illan päätti Bonnie Tyler, josta tuskin tarvitsee mainita, että myös Total Eclipse of the Heart kuultiin. Aivan kuten edelläkin, silmäkulmanpilkkeiset ennakko-odotukset ja ennakkoluulot vaihtuivat vilpittömään ihailuun: Bonnie oli pitkin matkaa äärimmäisen varma esiintyjä, suorastaan ilo korville, ja välispiikeissään vallan velmu. Jo pelkästään aksentista tuli hyvälle tuulelle. Lopuksi hän nappasi Samanthan mukaan lavalle, mikä sopi teemaan. Järkevämpi loogikko olisi tietysti ymmärtänyt pitkän kokemuksen ja suurien yleisöjen edessä esiintymisen jättävän positiivisen jälkensä jopa 80-luvun poppiin, mutta pidätän itselleni oikeuden yllättyä iloisesti kaikesta tapahtuneesta.

Lopuksi kuuluisi yleensä sanoa, että ensi kerralla uudestaan. Mutta ehkä nyt ei kuitenkaan, vaikka festivaali tarjoaakin kesäksi 2012 muun muassa ZZ Topia sekä enemmän anniskelualueita.