Tässä välissä olen ehtinyt käydä maaliskuussa Tavastialla (Regina, lämppärinä Vuk ja unohtumaton urkuharmooni, joka johti Neil Youngin kuuntelemiseen levyltä) sekä huhtikuussa paikallisessa yöräkälässä ihmettelemässä Apulantaa ("Miksi Lappeenrannassa luetaan Etelä-Saimaata väärinpäin? Jotta SaiPa olisi kerrankin taulukossa ykkösenä"). Ihmettelyyn ei ollut liiemmin aihetta, sillä keikalla pääsivät tasapäisesti oikeuksiinsa sekä wanha että uusi tuotanto ja kaikki siltä väliltä. Encorena kuultu yllätyslaina 'Pääomaa' ilahdutti väsyneitä korvia.
Tämänvuotisen Ilosaarisopan lähtökoostumus oli neljän hengen seurue, joka ahdettiin italialaiseen tilaihmeeseen ja seuraavat kolme tuntia yritettiin löytää rutisevasta autoradiosta edes jotain kuunneltavaa. Kari Tapio, iskelmäradion junttimainokset tai Final Countdown eivät vedonneet ainakaan takapenkkiläisiin. Mutta kuten oman elämänsä käytäväfilosofi Ono Minisake loihti syvällisesti lausumahan päässään: parempi takapenkki vapaudessa kuin kuskin vieressä kulissiliitossa.
Ajatus sykähdytti Onoa siinä määrin, että paluumatkalla sunnuntai-iltana hän päätyi juhlistamaan vapautta ja mystisesti selvänä viettämiään festareita viidellä (5) annoksella ilolientä.
Toimivaa autoradiosisältöä etsittiin Yäx:n festarispesiaalista puheosuudet poislukien, mutta taivaspaikkaan verrattava sielujen vapahdus koettiin vasta jossain lähempänä Kiteetä, kun Groove FM suostui lopulta kuulumaan. Sitten vielä ihmetellään, miksi Etelä-Karjalassa ja -Savossa ihmiset voivat pahoin.
Eihän täällä ole edes Pivankaa, josta saa tasokkaita karjalanpiirakoita ja vieläpä kovaonnisia, festariportilla takavarikoitavia Laukkasen muikkusäilykkeitä. Kannattaa varoa metallipurkkeja, olo on heti kuin terroristilla lentokentän turvatarkastuksessa. Kuka sinne narikkaan jaksaa palata, kun on matkalla toiseen suuntaan?
Perillä Joensuussa veimme ensin yllätysosallistujamme majapaikkaansa ja jatkoimme matkaa keskustaan. Bloginpitäjä kartanlukijana sai kunnian opastaa tilaihmeauton koulumajoituspaikkaan (Koskikatu 6) ja sen vierestä onnekkaasti löytyneelle parkkipaikalle, jossa tunnin pysäköintimaksu riitti koko viikonlopuksi. Majoituksesta napattiin ensimmäiset kaksi kappaletta rannekkeita - tarkoitus oli aluksi yöpyä kaksi yötä, mutta vanhoille ihmisille tunnusomainen väsymys johti suunnitelman muutokseen ja paluumatkaan jo sunnuntaina.
Saapuessani alueelle Stratovariuksen jo aloitettua, siis kolmen jälkeen, huomasin konkreettisesti että festareilla täytyy koko ajan liikkua seurueena: edellisenä päivänä hankittu 7 euron alennuspiknikhuopa olisi ollut erinomaisen houkutteleva lojua, ellei se olisi kuormituksen puutteessa yrittänyt koko ajan lentää tuulen mukana jonnekin Ilomantsin suuntaan. Onneksi kellon viisari saavutti neljän ja saatoin suunnistaa YleX-lavan suuntaan kuulostelemaan Riston performanssia.
Kuulostelu lienee lähempänä kuin kuuntelu - olisihan ne ison teltan kiroukset pitänyt muistaa aiemmilta festarikerroilta. Pitkän välimatkan päähän anniskelualueelle kantautui lähinnä korviasärkevää jytinää tai sitten jotain ihan muuta hälyä kuin bändi. Lauantain ainokaisten kahden oluen houkutus oli kuitenkin liian suuri, enkä saanut aikaiseksi siirtyä lähemmäs tarkkailemaan, olisiko Ristosta saanut jotain selvää. Erityisesti Diskopallon aikaan olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mitä lavan lähistöllä tapahtui. Sekä Risto että seuraavana päälavalla esiintynyt Stam1na epäilemättä kärsivät liian varhaisesta esitysajasta. Oikeampi paikka olisi ollut jossain iltahämärissä ja suuremmilla promillemäärillä.
'Nina, olen palasina' käynnistyi pitkällä rumpuhölkällä ja 'Levy-yhtiön jätkät' lähti pyörimään hirmuvauhtia. Koska en ainakaan vielä omista bändin uusinta levyä, monia outoja tulkintoja mahtui mukaan, kuten 'käyttäytyy kuin ihminen'...'ihmisen kaltainen'. Päivän iloisin välispiikki lienee peräisin Ylihärsilän suusta ennen ensimmäistä encorea: "Jumalauta, Ilosaari!"
Rentolavan The Capital Beat oli juuri niin reggae ja hyväntuulinen kuin odotettiin, vaikka en heidän ohjelmistostaan kyennyt levyn puutteessa tunnistamaan kuin Salty fish -hitin. Hieman väkinäistä hengennostatusta jäin ihmettelemään - tässä on kuitenkin lava ja miljöö, jossa musiikki puhuu itse puolestaan ilman, että jokaisen performanssin välissä tarvitsee erikseen lausua sanat mahtavaakivaahuikeaakesäaurinko.
Capital Beat
Kuten oheinen säähavainnekuva osoittaa, Linnunlahden alueella vieraili myös useampi muodokas Nimbocumulus. Yllättävää kyllä, Fast Shown banaanivaltiolaisten hengessä kesäänsä asennoituvat suomalaiset eivät soittaneet kriisikeskukseen tai edes asenneongelmaisten auttavaan puhelimeen, vaikka taivas ei ollutkaan sataprosenttisen pilvetön koko festareiden ajan.
Nimbocumulus (no oikeasti, pelkkä Cumulus)
Kaverini johdattamana vierailin myös päälavan suunnalla seuraamassa ylienergisen Don Johnson Big Bandin settiä. Ammattimaista työtä ja epäilemättä erittäin festariyhteensopivaa sellaista, vaikka genre meneekin oikealta ja keskeltä ohi. Ei sentään vasemmalta. Valtakunnanabsolutistiksikin radiossa tituleeratun Tommy Lindgrenin ADHD-tasoinen show ei valitettavasti välity valokuvasta.
Don Johnson Big Band
Kevyen rentolavaoleskelun jälkeen oli aika korkata pääporttien viereisen Kolmoslavan tarjonta Husky Rescuella. Bändin tuotantoon olin tutustunut peräti viiden minuutin verran, kuuntelemalla remix-versiota levyltä, jonka olin aiemmin sattumalta bongannut kotoani levyhyllystä (ja viikonlopun aikana selvisi, ettei kyseisen plätän omistaja itsekään muista omistavansa sellaista). Keikan aikana se olikin sitten menoa: pelkistettyä tunnelmointia, jossa kauneus ei ole katsojien silmissä tai korvissa, vaan bändin karismassa. Molemmat levyt tännekaikkiheti!
Husky Rescue
Koulumajoitusseurueemme ei ollut niin innostunut PMMP:stä, että olisi jäänyt kuulolle, vaan suunnistimme Husky Rescuen jälkeen nukkumaan. Yöpaikassa odotti yllätys: siellä oli oikeasti rauhallista. Korvatulpat olivat toki olemassa riehujien varalta, mutta ainoa sivuääni oli festarivieraiden tasainen kuorsaus. En ollut nukkunut kotona aikoihin kymmentä tuntia, kuten majoituksessa. Hinta 10 euroa yöltä - tämän yhden kerran perusteella suosittelen lämpimästi.
Tähän väliin on syytä todeta, että majoittumalla ihmisten ilmoille kuulee myös kiinnostavia keskusteluja. Esimerkiksi tällaisia:
- Ihana nimi. Mitä se tarkoittaa?
- Anaaliseksiä.
Sunnuntaina totesimme, että Joensuun kahvilatarjonta pyhäpäivänä on vielä toivottomampi kuin Lappeen, eli vaihtoehdot ovat tori, tori ja tori. Aamukahvien jälkeen matka jatkui festarialueelle, jossa Reino & the Rhinosin keikka Rentolavalla oli vasta alkamassa ja tuutista kaikui sen sijaan J. Karjalainen ja Sankarit. Häjyilevän kuulijan päähän tämä ei tuonut jääkiekon rupukisoja -95, kuten takana astelleilla juipeilla, vaan jotain ihan muuta.
Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorimiehet
joita koko lähibaari arvostaa?
Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorinaiset
jotka mistään eivät tunnustusta saa?
Me ollaan tohtoreita kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan tohtoreita elämän
ihan jokainen
Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorinaiset
jotka pätkätöissä päivän pelkäävät?
Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorimiehet
jotka rahaa tutkimukseen kerjäävät?
Me ollaan tohtoreita kaikki...
Keitä ne on ne tohtorit
karonkan tohtorinaiset
jotka toisiansa kilvan nokittaa?
Keitä ne on ne tohtorit
kongressin tohtorimiehet
jotka väärä mielipide raivoon saa?
Me ollaan tohtoreita kaikki...
Ja sitten asiaan. Päälavan valtasi klo 14 Maria Lund, tuo sinänsä enkeliä muistuttava nainen joka spiikkasi keikkansa kuin kahdenkymmenen vuoden takaisen aerobickasetin taustaääni. Marian laulua ei tietenkään voi moittia, mutta ohjelmistonsa puolesta tuotanto sopii lähinnä hieman yksinkertaisten naisten polttarimusiikiksi. Uusiksi menivät niin pliisu 'Lelukaupan häät', 'Peltirumpu', 'Älä koskaan ikinä muutu' (jonka alkuperäinen esittäjä paikkasi tapahtuneen kaksi tuntia myöhemmin) kuin 'Kaunis peto'. 'Teit meistä kauniin' -samba oli viimeinen naula arkkuun, ellei suorastaan päähän, josta se onneksi mennessään katkaisi jonkin vastaanottoraidan. Maria kunnostautui myös tulkitsemalla Nightwishiä muodossa, jota voidaan seuraavan joulusesongin aikaan hyödyntää kauppakeskusten hisseissä: 'Sleeping Sun' onkin nyt 'Uinuva aurinko'.
Hetkeä myöhemmin päästiin siihen kaikkein varsinaisimpaan asiaan - Eleanoora Rosenholmin keikkaan alati miellyttävässä mutta hikisessä Kolmoslavan teltassa. Tiesin jo levyjen perusteella odottaa mielenkiintoista 60-minuuttista, mutta tämä oli sitäkin parempaa. Noora Tommilan viileänkaunista tulkintaa ammattimaisen bändin keskellä oli ilo seurata, puhumattakaan lakonisista välispiikeistä, jotka muodostuivat yksinomaan 'Paljon kiitoksia' -toteamuksesta. Alkulämmittelyjen jälkeen päästiin kunnolla vauhtiin ('Japanilaisessa puutarhassa', 'Ambulanssikuskitar' joka kaahasi kuin hirvi, 'Tammen varjossa', aavistuksen laimea 'Tai-Panin paholainen' sekä ainariemastuttava 'Pesulassa'. Ketä menestyy ja ketä petetään, siinä ihmetystä itäsuomalaisille).
Eleanoora Rosenholm
Jotta tässä ei olisi vielä kaikki, lista jatkui esikoislevyn pophelmellä 'Kiltti vai tuhma' - tiedättehän toki: Yöperho, olen hento yökerhon / tanssin, riisun estojen verhon /
silmää isken, pojat eivät mua saa / flirttailen, drinkin sateenvarjolla ostan / kevytsavukkeen huulillein nostan / kiusoittelen, tahdon että mua halutaan.
Lopuksi siirryttiin sujuvasti Maailmanlopusta Kodinrakennusohjeisiin, joista jälkimmäinen oli istutettu pidemmän kaavan mukaan lennokkaaseen livemuottiin, ja encorena nautittiin Vladimir Grutsov.
Noora Tommila
Egotripin perusradioasematavaran taustoittaman pyttipannullisen jälkeen tarjolla olisi ollut Apocalyptica, joka tuli peruuntuneen ulkomaanihme Maximo Parkin tilalle. Pienen miettimisen jälkeen en vaivautunut tunkeutumaan aiemminkin pettymykseksi havaittuun YleX-telttaan, vaan siirryin takaisin rentolavalle seuraamaan samaan aikaan esiintynyttä Maria Gasolinaa. Toimii erityisen hyvin kirjallisuuden ja piknikhuovan kera.
Maria Gasolina
Jo lauantaina oli sovittu, että tilaihme takaisin Lappeenrantaan starttaa Joose Keskitalon & Kolmannen maailmanpalon setin jälkeen klo 19. Erittäin hyvin päätetty: tätä ei kannattanut missata. Joosen kaarti oli ainoa pikkuruisen rekkalavan esiintyjä, jota päädyin kuuntelemaan. Vaikka isommilta lavoilta kantautuva jytke hieman häiritsikin livekokemusta (eikä anniskelualueelle suoraan sanottuna kuulunut mitään, joten iltapäivän ainoa olut tuli nautittua reipasta vauhtia), ei mitään olennaista päässyt karkaamaan.
Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo
Sopivien adjektiivien puutteessa voisin varastaa ne Ilosaarirockin bändiesittelystä. 'Pakenee määrittelyjä' (osuvin termi lienee omaleimainen) - 'yksinkertainen ja luonnollinen tulkinta'. Myös vaikutteet kansanmusiikista voi täysin allekirjoittaa. Aiemmin ostamani levyn perusteella kaikki hieman nyrjähtäneen akustisen kitararockin ja bluesin perinteet kuuluvat Joose Keskitalon tuotannossa. Livenä erityisesti vetopasuunaosuudet olivat vetoavia.
Ulkokuori pettää: lavalle tullessaan bändi muistuttaa herättäjäkokoukseen tai tammisaarelaisille kesäjuhlille soittamaan tullutta kuivakeorkesteria (vrt. PMMP:n Rusketusraidat-video), mutta mikään sen tekemisessä ei ole tylsää tai kaavamaista. Monipuolisen musiikillisen ilotulituksen kruunaavat mestarilliset tekstit, kuten se, jossa ihminen syöttää lihaansa linnuille, koska 'korpitkin tarvitsevat ruokaa', ja niinpä lihaa 'vuoltiin vuolemistaan kunnes sielu tuli vastaan'.
YleX:ssä haastatellun Ilosaarivieraan, ellei peräti -artistin, hengessä ("Kyllä tämä vielä suruksi muuttuu") tämä overloaded blog entry on siis paikallaan päättää Joose Keskitalon sanoihin: "Me voimme kulkea yhdessä, mutta yksin kuljemme kaikki." Hautaan! Haudan lepoon! Tai ainakin sinne säkin sisään!
