Monday, June 06, 2016

Queen ja Adam Lambert, Helsinki, 3.6.2016

Perjantaina 3. kesäkuuta 2016 Suomessa nähtiin ja kuultiin musiikkivieraita, joita ei yksinkertaisesti voinut jättää väliin.

Kun kiertueen alkuperäiset Queen-jäsenet Brian May ja Roger Taylor edellisen kerran esiintyivät Helsingissä ja Kulttuuritalolla, vuosi oli 1974.

Kukaan seurueestamme ei ollut silloin vielä syntynyt.

Soittoharrastukseni, sukulaisteni ja ehtymättömän uteliaisuuteni ansiosta omaan varsin monipuolisen musiikillisen yleissivistyksen, jonka ulkopuolelle jää oikeastaan vain mustiinpukeutujien (tirsk) raskaampi arsenaali. Musiikki on kuten uskonto tai politiikka. Sen maailma on täynnä keskenään ristiriitaisia näkemyksiä ja tulkintoja, mielipiteitä jotka ovat kuin peräreiät: jokaisella on oma eikä se koskaan haise, eikä niiden toisten omien pitäisi oikeastaan edes kiinnostaa ketään, ainakaan päiväsaikaan.

Mielipide-erojen polttopisteessä jaksan yhä uudelleen hämmästyä sitä, kuinka Queenin tuotanto voi yhdistää lähtökohtaisesti täysin erilaiset mieltymykset ja ihmiset. Runotytöistä ja sateenkaarikansasta perusäijiin, vasemmalta oikealle, akateemisista elämänkoululaisiin, nuorista vanhoihin ja köyhistä rikkaisiin.

Oma ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin lienee syntynyt joskus alakouluikäisenä. Se oli portti, josta kannatti kulkea. Kun olin kahdentoista ikäinen, olimme käymässä äidin työpaikalla, jonka yhteistiloissa oli piano. Joku soitti sillä Bohemian Rhapsodya. Tätä kokemusta en ole koskaan unohtanut. Jo seuraavalla viikolla minun oli tietysti pakko mennä kirjastoon ja etsiä laulun nuotit. Myöhemmin repertuaari hieman laajeni - ja hyvä niin.

Kaisaniemen puiston pienoisfestarin viimeisenä lämppärinä oli mainio Suzanne Vega kera kahden kitaran. Kaunista ja toimivaa, vaikkakin Vegalla lienee ollut mahdoton tehtävä nostattaa yleisöön henkeä rauhallisemmilla tulkinnoillaan.

Iltakymmeneltä startanneen Queen-setin avasi odotetusti One vision. Jos joskus on kuullut sen levyltä, tuskin osasi mitään muuta aloitusta kuvitellakaan. Komeasti rullannut Hammer to fall johdatteli yleisön ajassa taaksepäin ja pitkähköön putkeen 70-luvun hittejä - ja hieman 80-luvunkin, jos Another one bites the dust ja Play the game (1980) huomioidaan.

Todistimme hyvän kuuloetäisyyden päästä, että Adam Lambert on ansainnut kehunsa. Hesarin Otto Talvion mukaan lauluosuudet ovat "suurin mahdollinen kunnianosoitus" Mercurylle. Ne ovat myös herättäneet bändin jäsenet vanhoilla päivillään henkiin. Vuonna 1991 edesmennyt Mercury oli ja on maailman upeimmilla äänijänteillä varustettu miespuolinen rocklaulaja, jonka tuotannon aika moni meistä ottaisi mukaan autiolle saarelle. Jopa Robert Plantin tai Jon Bon Jovin kaltaiset keuhkot jäävät tässä vertailussa kakkoseksi.

Lambert ei yritä olla Freddie Mercury - hän on ainoastaan otettu siitä, että on päässyt Mayn ja Taylorin rinnalle esittämään musiikkia, jota on aina fanittanut. Tämä elämänilo ei voinut olla näkymättä ja kuulumatta laulajan esiintymisessä koko puolitoistatuntisen ajan. Hän "popitti" rockia luontevasti eikä lavashow ollut ainakaan vaatimaton. Hetkittäin tuntui siltä, kuin olisimme seisseet pelkästään Queenia soittavassa ulkoilmakaraokessa ja todistaneet, että paikalle eksyi muuten juuri yksi helkatin hyvä laulaja.



Parhaimmillaan Lambert lienee ollut Somebody to love:n korkeissa äänissä. Yksinkertaistamaan pyrkivä saattaisi sanoa, että häneltä puuttuu Mercuryn uhon- ja voimansekainen vokalistin paletti, ja siksi herkemmät pop-viisut irtoavat paremmin kuin perusrock. Mutta jos näin olisi, ei suoraviivaisen röyhkeä I want it all olisi ollut yksi hämärtyvän illan hienoimmista tulkinnoista.

Tässä osansa oli toki suosikkikitaristillani. Paitsi että musiikillinen kädenjälki puhuu puolestaan, Brian May on loistava esimerkki siitä, etteivät rockyhtyeiden kitaristit suinkaan aina kuole päihteisiin, esiinny teatraalisesti tai ajattele pelkästään alapäällään (May on astrofysiikan tohtori vm. 2008 ja teki väitöskirjaansa 35 vuotta, mikä on jopa pidempään kuin osa teekkareista opiskelee DI-tutkintoa, mutta olipa viivytyksen syykin varsin hyväksyttävä).



Jos on Killer Queenin soolo klassikko, sellaiseksi sopii myös I want it all -soolo. Kuin bonuksena biisin jälkeen kuultiin Mayn pitkä kitaraosuus universaalisen hienoine valoineen. Radio Ga Ga:n - tai tuttavallisemmin käkän - valoshow olikin sitten jo superlatiivit ylittävä.

Koko keikan oikeastaan ainoa heikko lenkki oli, kuinkas muuten, yhtyeen eeppisin teos eli Bohemian Rhapsody. Miksaajalla ei tuntunut olevan missään kohtaa paras päivänsä ja rapsodian loppupuolella kitara katkesi hetkeksi kokonaan. Lopuksi kuultiin vielä We will rock you sekä vaisuhkosti tunnelmaa nostattanut We are the champions.

Kanssayleisölle vielä kiitokset: ilta sujui todella rauhallisissa ja siisteissä merkeissä, vaikka ahtaus hetkittäin valtasikin tilaa. Mutta esimerkiksi edelliskesän AC/DC -massiivikeikan kaltaisia humalaisten keski-ikäisten joukkokaatuiluja emme havainneet lainkaan.

Kuten eräs ohikulkija Kaisaniemestä poistuessaan vieressämme manasi, Queenilla on "liikaa hittejä". Niinpä niitä kaikkia ei mitenkään voinut mahduttaa tähän keikkamaistiaiseen. Tuttavani ja minä jäimme kaipaamaan muun muassa Innuendoa ja Who wants to live foreveria. Tavallaan myös Show must go onia, vaikka ymmärrettävistä syistä Queen ei sitä livenä esitäkään.

Maailmaan mahtuu upeita yhtyeitä isoista stadionkomboista vähemmän tunnettuihin indiekokoonpanoihin. On artisteja, jotka pelkällä karismallaan pyyhkivät tyhjät suunpieksäjät lattianrakoon. On tekstintekijöitä, joiden kyky pukea ihmiskohtalot sanoiksi ylittää kaikki tunnetut palkitsemisen ja kunnianosoittamisen tavat. Tästä suuresta musiikintekijöiden joukosta olen silti jäänyt haikailemaan vain kahta: sitä, että olisin ollut tarpeeksi vanha kuullakseni verbaali-idoliani Juice Leskistä livenä Grand Slamin suuruuden päivinä, ja sitä, että olisin ehtinyt kasvaa keikkaikäiseksi, kun Freddie Mercury loisti Queenin keulakuvana.

Mutta silloin elettiin 80-luvun ensimmäistä puoliskoa ja minä en ollut vielä edes koulussa.

Siksi meidän kohta nelikymppisten "junioreiden" on tyytyminen siihen mitä jälkipolvet saavat kyhätyksi kokoon. Ja kovin paljon parempaa kyhäelmää kuin tämä Queenista tuskin on mahdollista rakentaa. Paitsi tietysti jos alkuperäinen basisti John Deacon olisi lähtenyt mukaan.

Lopuksi voin vain todeta, ettei minulla ole enää sanoja. Keksikää itse jotain täytettä tähän loppuun. Fat chicken?

P.S.: koko settilistan löydät kätevästi vaikkapa MTV Viihteen uutisesta.

No comments:

Maustetytöt, Imatra 26.11.2021

Vaikka olen majaillut Ruokolahdella pian vuosikymmenen, tutustuin vasta nyt naapurikylän Kulttuuritalo Virtaan ja sen mainioon Karelia-salii...