Ilosaarirock 14.-15.7.2012

Hitot Vesimiehestä, nyt eletään GG Caravanin ja Elokuun aikaa! Näin ainakin vuosimallin 2012 Ilosaarirockissa, tuossa suomalaisen ajankohtaismusiikin ilotulituksessa, jossa perinteisesti on jätetty isopalkkaiset ja asenneongelmaiset oman elämänsä macygrayt väliin ja annettu kotimaisille kokoonpanoille sijaa lavanvaltaukseen. Sanomalehti Karjalaisen toimittajaa lainatakseni, GG Caravan teki luultavasti Ilosaarirockin ennätyksen täyttäessään ranta-alueen äärimmilleen. Bändi myös villitsi yleisön huiman heiluvaan menoon.

Aquaa ei ollut havaittavissa kovin runsaasti sen paremmin lasissa kuin taivaallakaan. Sen sijaan nautittiin monipuolinen kattaus sirpalesukupolven soittolistaherkkuja, joissa on ujostelematta yhdistelty vaikutteita laidasta laitaan - pelimanneista hiphopiin ja niin kutsutusta mustalaismusiikista rapakontakaiseen soul- ja blues-iloitteluun.

Parasta antia tämän vuoden Laulurinteillä olikin yksittäisten artistien ja bändien sijasta koko se musiikillinen ennakkoluulottomuus, jonka varassa nuorempi sukupolvi sallii itsensä irrotella. Miksi turvautua rumpujen, basson ja neljän voimasoinnun jytkeeseen ja kutsua sitä oikeimmaksi musiikiksi, kun tarjolla on koko elämän kirjo kaikissa sateenkaaren väreissä? Vaikutteiden muuttumattomuudesta nauttiville oli toki heillekin oma kattauksensa, alkaen vaikkapa Children of Bodomista tai Amorphiksesta. Näiden fanien kunniaksi on toki sanottava, että he pysyvät tiukasti festivaalialueella mustissa paidoissaan ja maastoshortseissaan silloinkin, kun sataa kymmenen pisaraa ja teiniblondit ovat kauan sitten poistuneet kohentamaan kampaustaan.

Ilosaarirock lienee tarjonnut tänäkin vuonna jokaiselle kotimaisen ystävälle jotain: raskaammalle osastolle edellämainitut ja Apocalyptican, höllääjille koko Rentolavan annin, samastumiskohteita etsiville naisille PMMP:n ja Chisun, meille indiepopin ystäville Reginan ja muuten vain oman elämänsä parikymppisille Pariisin kevään.

Mutta mitä ihmettä! Lauantaina heti festivaalin alkajaisiksi nähdään jotain käsittämätöntä: Ilosaari goes Ruisrock. Ensimmäistä kertaa jonotus rannekekojulle ja sisään alueelle kestää yli puoli tuntia. Näin siitäkin huolimatta, ettei kyseessä ole mikään loppuunmyyty ja -ahdettu festarivuosi, ja saavumme paikalle vasta Palefacen jo lopetellessa keikkaansa. Entryyntyminen ei suju sen paremmin YleX -portilla, jota testaamme loppuillasta. Tapahtuman järjestelyt ovat tänäkin vuonna erinomaiset eikä alueen logistiikassa ole moitteen sijaa - ainoana poikkeuksena mystinen pakkautuminen sisääntuloalueelle. Syynä eivät ole ainakaan tavallista tiukemmat turvatoimet, sillä kukaan ei vaivautunut ensimmäisellä kertaa edes katsomaan laukkujamme, puhumattakaan jo legendaksi muodostuneesta seeprakuvioisesta piknikhuovasta. (Pitäisiköhän se joskus pestä?)

Iki-ihanalla Rentolavalla Jare & VilleGalle olivat päättämässä keikkaansa ei niin yllättäen pienissä häissä, jota seurasi vielä Kran Turismo. Itse pakkauduimme valmiiksi 'nauttimaan nestevajeesta' kuten uusi sanonta kuuluu, eli ennaltaehkäisemään nestevajetta nauttimalla annostelu..eikun anniskelualueen liemitarjonnasta päälavan lähistöllä.

PMMP nosti henkilökohtaisen mielialailmapuntarini tappiin heittämällä kutakuinkin täydellisen aggressiivis-melankolishaikean setin, josta jää oikeastaan puuttumaan vain Matoja. Ero viikon takaiseen Turun keikkaan on jossain yön ja aamupäivän välillä. Jo autossa lämpimäisiksi nautittu Matkalaulu piristi mieltä, ja varttia myöhemmin tarjoiltu Maria Magdalena olisi luultavasti aiheuttanut pyörtymisen, jos olisin sattunut olemaan lähempänä lavaa. Laulajattarien mukaan kyseinen biisi ikään kuin kuuluu Joensuuhun, mutta syytä jäimme arvailemaan.

Ei keikkaa ilman teknisiä ongelmia: Mira pahoitteli erityisesti äänien katoamista lavalta, koska hän jäi kaipaamaan omia huippuja lavaspiikkejään. Toisaalta Paulan oopperalauluosuudet Pariterapiassa olivat jälleen hulvattominta ja taitavinta naisäänenkäyttöä sitten Tarja Turusen. Vauhdin takaamiseksi ilmoille kajautettiin myös Kesäkaverit ja Päät soittaa. Uuden levyn merkeissä kaikille peräänkuulutettiin oikeutta rakkauteen (Jeesus ei tule, oletko valmis) ja tarjottiin odottavalle yleisölle Koko show, unohtamatta Heliumpalloa. Radiosoittoonkin jo ehtinyt Rakkaalleni olisi ilman kahden oktaavin haastavia pudotuslauluosuuksia suoraan Leevi and the Leavingsin tuotannosta, aina hellyyttävänhirtehistä lyriikkaa myöten. Yhdellä sanalla sanoen upea Tytöt täydentyi tällä kertaa livenä Tommy Lindgrenillä ja kuulosti - jos mahdollista - vielä enemmän M.I.A.:n Paper Planesilta kuin levyllä.

Alkuillan nautinnollisen Green Star -hotellisiestan jälkeen palasimme kuuntelemaan Elokuun rentolavaesiintymistä. Tämän iloisesti jammaavan seitsikon soitannassa toteutuu fraasi 'yksinkertainen on kaunista' ja tästä syystä myös improvisoinnin ilo kuului kauas Rentobaarin laitamille asti. Kyseinen anniskelualue pääsi yllättämään meidät puskista, mutta mikäpä oli keski-ikää lähestyvän väestönosamme nautiskellessa ilomantsilaisen Hermannin viinitilan kuivaa Haigu -kuohuviiniä.

Rentobaarin menojen keskellä oli tosin pakko versioida poissaolollaan loistanutta Jukka Poikaa:  

Älä töni nyt 
älä läiky yli nyt 
älä antaudu kännin valtaan

Toisaalta myös
Pori, Joensuu, Turku 
Puli, pulimpi, spurgu

Lauantai-illan päätti perusrokkaava Päiväni pingviininä -kokoelma eli ruotsalainen The Hives, jonka jäsenet olivat kaikki pukeutuneet frakkeihin. Välispiikeissä kiroiltiin runsaasti suomeksi välillä hyvällä ja välillä ruotsalaisemmalla aksentilla. Yleisöön pakkautuneet 'Joensuun pojat ja tytöt' saivat nauttia kokonaisen energiapommin, joka koostui punk-aineksista mutta kuulosti hetkittäin jopa Blurilta. Joan Jettin I Love Rock N' Roll erottui jo huomattavasti selkeämmin.

Sunnuntaina liikahdimme hyvissä ajoin päälavan luota YleX -telttaan, jossa kuultiin Reginan kolmanneksi viimeinen keikka ennen määrittelemättömän mittaista taukoa. Iisa ei onneksi heittäytynyt tarinoimaan esimerkiksi 'masuasukista' vaan laulajattaren olemus sai puhua puolestaan. On välttämätöntä uskoa, että raskaus saa jotkut naiset hehkumaan, sillä niin hypnoottista oli esiintyminen lavalla. Keikka oli suoranainen Soita mulle -levyn uudelleenjärjestely, sillä vain Harjun takaa jäi väliin - mahdollisesti myös Päivät valuvat, koska toisena tullutta tunnelmapalasta en korvatulpista huolimatta onnistunut tunnistamaan. Rakkauden kesälle omistettiin Haluan sinut, vaikka sivuääni yleisöstä ehtikin siinä välissä toivoa Päivä järvellä.

Kuten HS:n Ilkka Mattila joskus totesi, nyt kitarapopin aikakaudella Ui mun luo lienee eniten 'vanhaa' Reginaa. Itse lienen vanhoihin levyihin jämähtänyt, koska Oi miten suuria voimia (2007) tarjosi aikanaan ikimuistettavan herätyksen Reginan olemukseen. Tälläkin melkein-jäähyväiskeikalla eniten mieltä lämmittivät kolmen vuoden takaisen Puutarhatrilogian maanis-energinen Totuus minusta sekä nakuttavan pianon asemasta yllättävään flow-kuosiin puettu Saanko jäädä yöksi. Encorena nautittiin silloin tällöin kuultu yllätysnumero eli Minua ollaan vastassa, Iisan mukaan 'meidän mielestä hyvä kappale ollakseen ensimmäiseltä levyltä' - luonnollisestikin sopivan hämyisenä jazzahtavana versiona.

1. Tapaa minut aamulla
2. ?
3. Lepään aalloilla
4. Ui mun luo
5. Valveilla
6. Unessa
7. Totuus minusta
8. Haluan sinut
9. Saanko jäädä yöksi
10. Jos et sä soita
11. Mustavalkeaa
12. Minua ollaan vastassa

Reginaa voisi kirjaimellisesti luonnehtia katumusiikiksi: onhan bändin tuotannossa seikkailtu niin nimettömillä kaduilla (Tokio), ison kadun varrella (Saanko jäädä yöksi) kuin aina ajankohtaisilla rankkasateissa kylpevillä kaduilla (Vesisadetta, vaihtelevaa pilvisyyttä). Unohtaa ei sovi yksinkertaisinta ratkaisua eli kävelyä kaduilla (Paras aika vuodesta), ja voipa joukossa olla sellainenkin katu, jonka varrella huudan (Kuka on tuo mies).

YleX-teltasta poistuimme hymyssä suin Reilun kaupan kahvipisteeseen, jossa oli erittäin hämmentävästi sijoitettu tiskin taakse yksi kappale lapsityövoimaa. Opin myös, että BIO astia ei tarkoitakaan B10-astiaa. Ehdottomasti traagisinta sunnuntaissa oli se, että päivä oli elokuussa 1997 ostamieni trendikkäiden maihareiden virallinen kuolinpäivä - ne palvelivat nyt viimeistä kertaa ja haudattiin kuvaavasti Green Star -ekohotellin roskikseen, vaikka kunto olisi ollut aivan riittävä myös seuraavien viidentoista vuoden festareille. Spice Girlsin aikakaudella on uskomatonta kyllä valmistettu myös jotain kestävää, riittävän korkeaa mutalammikkokorkoa unohtamatta.

Vietimme jälleen alkuiltasiestan, joka kului hotellissa unten mailla. Sen jälkeen oli väsyneen ihmisen hyvä palata kuuntelemaan sunnuntain pääesiintyjää Chisua - sen verran on oltava utelias, jos on maksanut festivaalilipusta. Chisu, tuo Suomen Gwen Stefani, jolla on Madonnan vaatekaappi ja Christina Aguileran musiikillinen monipuolisuus, ei millään muotoa tuottanut pettymystä. Näin siitäkin huolimatta, että kyseessä oli jo kolmas keikka samana viikonloppuna. Liveosuudet olivat teknisesti moitteettomia ja tunnelman takasi artistin synnynnäinen karisma, jolla luultavasti saisi hiljennettyä jopa vantaalaisen tarkkailuluokan. Biisilistassa luodattiin läpi tunne-elämän koko kirjo hyväntuulisesta hupailusta (Miehistä viis!, Baden-Baden sekä pidemmän kaavan mukaan läpi-improiltu Kriisit) vihan ja pahan olon (Kolmas pyörä, Kohtalon oma) kautta suruun ja menetyksen tuskaan (Yksinäisen keijun tarina).

Muovikrääsä, leit, hiihtoasut, tiedostava jääkarhu, mukipantit, uudet aluejärjestelyt, noin 14 pahoinpitelyä festivaalialueen ulkopuolella, pilvipouta, ystävällis-puheliaat taksikuskit, miellyttävä hotelli, vahingossa nautittu 26 euron konjakki, tapakset, yhdet makkaraperunat, veikeä murre, mukavat ja palvelualttiit paikalliset ravintolatyöntekijät sekä Torikadulta aivan vahingossa löytynyt täydellinen lähibaari La Barre - josta saa muun muassa persikka- ja mangolonkeroa sekä kanelitequilaa - niistä oli tämän vuoden festivaalikokemus tehty!

Seuraavalla kerralla uudestaan, ainakin jos nukun välissä noin kolmen vuoden yöunet.

Saimaa Open Air 22.-23.7.2011

Hymyssä suin vaikka jalat ristissä! Mitäpä muuta voisi todeta käytyään Etelä-Karjalan toiseksi suurimmassa musiikkispektaakkelissa juuri sinä vuonna, kun THE Scorpions liikekannallepani suunnilleen kaikki maakunnan keski-ikäiset perheelliset ja työelämän kulttuuriseteliniekat. Jopa siinä määrin, että vessat loppuivat kesken, eikä niihin käytössä olleisiin pystynyt juuri tietään raivaamaan anniskelualueen (1) jonon ulotuttua Saimaa Gardensista kutakuinkin Salpausselän linjaa seuraten pitkälle Kymenlaaksoon.

Jos hirtehisyydet unohdetaan, niin on myönnettävä, että festivaalikokemus oli kokonaisuutena miellyttävä. Toisaalta se oli myös hintavan- ja rintavanpuoleinen, kiitos mm. Samantha Foxin, tuon mainion performanssitaiteilijan josta lisää hehkutusta jäljempänä.

Kuvassa ei ole jättimäinen nuotiomakkara (Saimaa Salchica Grandissima de Fuego) vaan Lauri Y:n valoshow.

Olimme hankkineet kahden päivän liput, joista vain toinen päädyttiin vakavissaan käyttämään. Yritimme kyllä kotiutua alueelle jo perjantaina CMX:n raukeankarheiden melodioiden soidessa taustalla, mutta tolkuton jonotus ajoi meidät lopulta evakkoon ja viihtyisämmille olutapajille jo pari tuntia ennen Scorpionsin keikan alkua.

Näitä muutoksen tuulia emme jälkikäteen laittaneet ollenkaan pahaksemme - jopa imatralaista terassia voi yhä rakastaa, kunhan kyseisen ravintolan yhteydessä on toimiva toiletti eikä ylihintaista oluttakaan edes tarjoilla muovituopissa. Emme silti kyenneet aivan yhtä lennokkaaseen ratkaisuun kuin tuttavapariskunta, joka raivostui anniskelualueen jonoon jo kymmenen minuuttia(!) saapumisensa jälkeen ja päätti palata Rauhasta Lappeenrantaan taksilla, ja vieläpä kahdella eri taksilla.

Lauantai olikin jo uusi päivä, joka kaiken muuttaa voi. Iltapäivän kiireettömässä lämmössä nautittu Laura Närhen lähietäisyyskeikka sai hyvälle mielelle. Jopa niin hyvälle, että seurueestamme intouduttiin lähettämään parisuhdeanalyyttisia tekstiviestejä hämmentyneille ja viattomille vastaanottajille. Hymyilyttäviä seuraamuksia oli paitsi mukanalaululla, myös Lauran bändin hippipeikoilla sekä ylipituudestaan huolimatta valtavan kauniilla Mä annan sut pois -kitaraballadilla, joka on omastakin akustisesta usein ilmoille kajahtanut.

Laura Närhi

Yhteen sanaan kiteytettynä, lauantain festivaalitunnelma oli varsin tilava. Tätä pystyttiin hyödyntämään niin anniskeluvyöhykkeellä kuin sen jälkeisissä käänteisissä toimenpiteissä. Meillä ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakkovaatimuksia päivän ohjelmiston suhteen, poislukien paremman puoliskon maailmojasiirtävä into kuulla Tarja Turusta livenä. Tarja ei todellakaan ollut huono - siihen ei moisella taidolla edes pystyttäisi - mutta moni fani suodattaa hänen tuotantonsa Nightwish-harson läpi tai tarkkailee näkemäänsä suorastaan yövissynväriset linssit päässä. Ero on väistämättä melkoinen. Näin tälläkin kertaa, mikä johti sinänsä mainion keikan rimanalitukseen suhteessa odotuksiin.

Toisin kävi hieman myöhemmin, kun lavalle nousi ensin Samantha Fox taustatanssijoineen ja illan loppuhuipentumana Bonnie Tyler, tuo walesilainen viskiääni ilman viskiä, lähes jokaiselta hittikimaralta löydettävissä oleva 80-luvun populaarimusiikin grand old lady.

Mutta mitä ihmettä! Odotimme Samantha Foxilta enimmäkseen camp-humorisista ja nousuhumalaan sopivaa hilipatihumppaa. Sitäkin toki kuultiin paikka paikoin, mutta kaupanpäällisinä tuli komea lavashow, valtaisa määrä energiaa ja valloittavalla supliikilla yleisönsä ottanut päätähti. En edes pidä itseäni pinnallisena, mutta antaisin paljon, jos olisin vielä puolivälissä viittäkymmentä varustettu kyseisen laulajattaren lihasvoimilla.

Tummanpuhuvia lisäjuonteita illan festivaalitunnelmaan toivat paitsi Norjan järjettömyydessään käsittämättömät joukkosurmat, myös musiikkimaailman oma - valitettavasti odotettu - suruviesti liittyen Amy Winehouseen. Näitä uutisia tuskin kukaan saattoi unohtaa jälkeenkään päin, sillä kontrasti ympäröiviin tapahtumiin lavalla - Touch me! - oli melkomoinen. Toki keikan aikana vietettiin myös minuutin hiljaisuus Utöyan uhreille. Hiljaisuutta kunnioittivat kaikki, paitsi eräät nimeltä mainitsemattomasta maasta saapuneet runsaslukuiset turistit, jotka katsovat oikeudekseen ölistä missä haluavat.

                                                                     
Samantha Fox


Illan päätti Bonnie Tyler, josta tuskin tarvitsee mainita, että myös Total Eclipse of the Heart kuultiin. Aivan kuten edelläkin, silmäkulmanpilkkeiset ennakko-odotukset ja ennakkoluulot vaihtuivat vilpittömään ihailuun: Bonnie oli pitkin matkaa äärimmäisen varma esiintyjä, suorastaan ilo korville, ja välispiikeissään vallan velmu. Jo pelkästään aksentista tuli hyvälle tuulelle. Lopuksi hän nappasi Samanthan mukaan lavalle, mikä sopi teemaan. Järkevämpi loogikko olisi tietysti ymmärtänyt pitkän kokemuksen ja suurien yleisöjen edessä esiintymisen jättävän positiivisen jälkensä jopa 80-luvun poppiin, mutta pidätän itselleni oikeuden yllättyä iloisesti kaikesta tapahtuneesta.

Lopuksi kuuluisi yleensä sanoa, että ensi kerralla uudestaan. Mutta ehkä nyt ei kuitenkaan, vaikka festivaali tarjoaakin kesäksi 2012 muun muassa ZZ Topia sekä enemmän anniskelualueita.

Ruisrock 10.7.2010

Kuinka monta vuosilomaviikkoa tarvitaan vuoden ensimmäisen blogipostauksen laatimiseen? Tällä kertaa vastaus on '5', minkä kunniaksi voisin laittaa Lenny Kravitzin levyn soimaan.

40 vuotta täyttäneen Ruisrockin lauantaipäivässä puuvillaosasto loisti poissaolollaan, ja myös tämä muistelo on luonteeltaan hyvin rajoittunut ja hirtehinen. Selvää on vain se, että jossain vaiheessa jokaisen vanhoilla silmillä ja nuorella sielulla varustetun on koettava Ruissalon autenttinen tunnelma, joka vallitsee erityisesti jonotuksessa. Kokemus oli siis ensimmäinen laatuaan. Ja kuten ei-niin-player osallistuja totesi kaveriseuralleen, tällaiset 'yhden päivän jutut' ovat todella miellyttäviä; niissä ei pääse väsähtämään.

Päädyimme vakaassa ja turvallisessa kyydissä perille Turkuun, parin kilometrin päähän itse tapahtumien keskipisteestä. Järkyttävintä tässä oli se, että kävely festarialueelle ja illalla sieltä pois edusti ahkerinta liikuntasuoritustani puoleentoista viikkoon. Onneksi tilanne on korjaantumaan päin ja pakolliset örvellykset hoidettiin liikoja örveltämättä alta pois: Ruisrockin juomaosaston kohdallani muodostivat toisaalta kaksi ylihintaista tuopillista nk. 'annostelualueella' (previously known as anniskelualue) ja toisaalta salaperäinen Pirkka-vesipullo, joka sisälsi puoli litraa taskukuumaa Leijona-viinaa. Järjestävät tahot eivät kiinnittäneet asiaan huomiota, ja mitenpä olisivat voineetkaan.

Koska Secale cerealessa vietettiin juhlavuotta, voitaisiin ajatella, että 'numerot on meidän puolella' (by TV-resistori, joka ei liittynyt tapahtumiin mitenkään, poislukien muistot Turusta). Lämpötilalla kuitenkin oli jotain festariyleisöä vastaan. sillä lukemat hipoivat lähestulkoon allekirjoittaneen ikää.

Paviljonkilavalla iltapäivää käynnistelleen Poets Of The Fallin vokalisti totesikin, ettei hän ole koskaan aikaisemmin esiintynyt saunassa. Seuraavan keikan toivottiin sijoittuvan uima-altaalle. Myös yleisössä aikaansaatiin kiitettävän palaneita vasemmanpuoleisia kehonosia, vaikka aurinkosuojauksesta oli huolehdittu asianmukaisesti.



Koska POTF ei ollut ennestään tuttu, allekirjoittanut asetti tavoitteeksi poimia takataskuun jotain mielenkiintoista, johon tarttua myöhemmin. Sellaiseksi muodostuivat kitaristien eli Ollin ja Jaskan edesottamukset - erityisesti akustinen War ja hieman myöhemmin nautittu Illusion & dream.

Onneksi kukaan ikälukemiltaan keväisiä lämpötiloja edustava henkilö ei vahingossakaan lue blogiani, sillä luultavasti kirjaan sekä nimet että biisit totaalisen päin peetä ja saattaisin loukata intohimoisimpia faneja. Mutta toisaalta sillä ei ole maailmankaikkeuden kokonaisuuden kannalta paljoakaan väliä.

POTF:n hiottua mutta rentoa melodisuutta jäi suorastaan ikävöimään myöhemmin iltapäivällä, kun olimme parkkeeranneet hyvinvarustetun piknik-huopamme Niittylavan läheisen aidan viereen ja siten aivan Kotiteollisuuden keikan nurkille. Kuten Hynynen itse asian ilmaisi, keikka taltioitiin osaksi mahdollista DVD-materiaalia ja sen kunniaksi pojat olivat päättäneet soittaa mahdollisimman huonosti. Jossain vaiheessa sanat katosivat ja spiikkien pääosassa olivat toisen rivin uskomattomat tissit, mikä sai allekirjoittaneen tuntemaan sielussaan lappeenrantalaisuuden pistoksen.

Se mikä toimii studiopurkituksena kuntosalin rähjäisessä cd-soittimessa tai omassa olohuoneessa, ei välttämättä toimi livenä - tosin siinä vaiheessa vasta aloittelin Leijona-puolilitraistani enkä siten ollut kaikkein vastaanottavaisin kyseiselle tyylilajille. Olen silti kiitollinen Kotiteollisuudelle siitä, että salilla jopa surkastuneista lihaksista saa ihmiskehoon kuuluvilta näyttäviä osia, mikäli taustalla soivat riittävän usein Jos sanon, Kädessäni, Yö päivää keinuttaa tai Kaihola (joista viimemainittu kuultiin myös Niittylavalla). Keikan loppupuolella Hynynen ja Hongisto ilmeisesti riisuutuivat jälleen, mutta aidanvierustapaikan ansiosta omat okulaarini oli onneksi suunnattu täysin vastakkaiseen suuntaan.

Viereisestä tyttöseurueesta kuultiin kommentti, joka ainakin allekirjoittanutta verbaliikan ja hyvän huumorin ystävää hymyilytti: bändin aloittaessa yksi tytöistä kysyi 'Jäädäänks tähän istumaan, vai haluuttekste nähdä tätä musiikkia'.

Koska olimme varsinaisesti tulleet kuuntelemaan Don Huonojen paluukeikkaa, alkuilta vietettiin kutakuinkin kaukana lavojen läheisyydestä jutellen, syöden ja vain lievästi annostellen. Tuttavuutta musiikin kanssa teimme uudelleen vasta kun PMMP aloitteli Rantalavalla iltakahdeksan jälkeen. Yleisömeri velloi massiivisena ja oma sijaintimme jäi niin kaukaiseksi, että sinänsä loistava naiskaksikko yhtä loistavilla taustoilla ei päässyt lainkaan oikeuksiinsa - korvatulpat korvissa äänet hautautuivat jonnekin kaukaisuuteen ja ilman korvatulppia aistimiin taas kantautui lähinnä nousuhumalaista festariölinää. Kokemus ei todellakaan päihittänyt Maria Magdalenan kuuntelemista autostereoista nuppi kaakossa eli keskellä lappeenrantalaista kuutostiemaisemaa.

Vaelsimme hyvissä ajoin takaisin Niittylavan suuntaan nauttimaan maanjäristyksestä turkulaiseen tapaan. Kuten uutiset siis tiesivät kertoa, savimaata heilutti tänä vuonna Don Huonojen yleisö ja etenkin Riidankylväjän aikaansaama liikehdintä. Paitsi kinesteettisesti, keikka oli täydellinen myös audiovisuaalisessa mielessä. Kuuloaistinten hellimisestä huolehti paitsi bändin tinkimättömyys, myös settilista vanhoine helmineen: heti avauksen jälkeen nautittu Hannu ja Kerttu, puhumattakaan Mustista linnuista, Seireenistä, Hyrrästä, Sinisestä yöstä ja Päivästä Kasbah-kukkulalla. Luonnollisesti myös Suojelusenkeli, Tuulee, Hyvää yötä ja huomenta, Vedä käteen ja Olemme kuin veljet saivat oman vuoronsa. Viimemainitun kohdalla saatan tosin muistaa väärin, mutta mistä muualta se olisi tullut soimaan päähäni sunnuntaiaamun hämärässä?



Ehkä sykähdyttävintä kaikesta oli kuitenkin kuulla encorena Kissaihmiset, johon Kalle oli lainannut PMMP:n Paula Vesalan duetoimaan kanssaan. Tarjolla oli siis ruokaa kaikille aisteille, eikä bändin omassakaan lavaolemuksessa ollut moitittavaa.

Taktisen viisaasti päätimme pistokeikkamme Ruissaloon heti DH:n päätettyä settinsä. Jonoja ei muodostunut, joten pääsimme ongelmitta jatkamaan matkaa. Pieni punainen vaunu, joka ei klo 23.20 vielä ollut muuttunut kurpitsaksi, odotti meitä luvatussa paikassa ja iloinen joskin väsynyt paluumatka Huittisiin saattoi alkaa.

Lopuksi pystyn ainoastaan toteamaan, että ensi kerralla uudestaan sekä tänne että johonkin toiseen paikkaan - Ilosaarirock 2011 huudettu!

Ilosaarirock 18.-19.7.2009

Toisin kuin tästä blogista voisi päätellä, edellinen keikkakokemus ei ole vuoden takainen Työväen musiikkitapahtuma - hieno tapahtuma muuten olikin. Mutta eipä paljon puutu.

Tässä välissä olen ehtinyt käydä maaliskuussa Tavastialla (Regina, lämppärinä Vuk ja unohtumaton urkuharmooni, joka johti Neil Youngin kuuntelemiseen levyltä) sekä huhtikuussa paikallisessa yöräkälässä ihmettelemässä Apulantaa ("Miksi Lappeenrannassa luetaan Etelä-Saimaata väärinpäin? Jotta SaiPa olisi kerrankin taulukossa ykkösenä"). Ihmettelyyn ei ollut liiemmin aihetta, sillä keikalla pääsivät tasapäisesti oikeuksiinsa sekä wanha että uusi tuotanto ja kaikki siltä väliltä. Encorena kuultu yllätyslaina 'Pääomaa' ilahdutti väsyneitä korvia.

Tämänvuotisen Ilosaarisopan lähtökoostumus oli neljän hengen seurue, joka ahdettiin italialaiseen tilaihmeeseen ja seuraavat kolme tuntia yritettiin löytää rutisevasta autoradiosta edes jotain kuunneltavaa. Kari Tapio, iskelmäradion junttimainokset tai Final Countdown eivät vedonneet ainakaan takapenkkiläisiin. Mutta kuten oman elämänsä käytäväfilosofi Ono Minisake loihti syvällisesti lausumahan päässään: parempi takapenkki vapaudessa kuin kuskin vieressä kulissiliitossa.

Ajatus sykähdytti Onoa siinä määrin, että paluumatkalla sunnuntai-iltana hän päätyi juhlistamaan vapautta ja mystisesti selvänä viettämiään festareita viidellä (5) annoksella ilolientä.

Toimivaa autoradiosisältöä etsittiin Yäx:n festarispesiaalista puheosuudet poislukien, mutta taivaspaikkaan verrattava sielujen vapahdus koettiin vasta jossain lähempänä Kiteetä, kun Groove FM suostui lopulta kuulumaan. Sitten vielä ihmetellään, miksi Etelä-Karjalassa ja -Savossa ihmiset voivat pahoin.

Eihän täällä ole edes Pivankaa, josta saa tasokkaita karjalanpiirakoita ja vieläpä kovaonnisia, festariportilla takavarikoitavia Laukkasen muikkusäilykkeitä. Kannattaa varoa metallipurkkeja, olo on heti kuin terroristilla lentokentän turvatarkastuksessa. Kuka sinne narikkaan jaksaa palata, kun on matkalla toiseen suuntaan?

Perillä Joensuussa veimme ensin yllätysosallistujamme majapaikkaansa ja jatkoimme matkaa keskustaan. Bloginpitäjä kartanlukijana sai kunnian opastaa tilaihmeauton koulumajoituspaikkaan (Koskikatu 6) ja sen vierestä onnekkaasti löytyneelle parkkipaikalle, jossa tunnin pysäköintimaksu riitti koko viikonlopuksi. Majoituksesta napattiin ensimmäiset kaksi kappaletta rannekkeita - tarkoitus oli aluksi yöpyä kaksi yötä, mutta vanhoille ihmisille tunnusomainen väsymys johti suunnitelman muutokseen ja paluumatkaan jo sunnuntaina.

Saapuessani alueelle Stratovariuksen jo aloitettua, siis kolmen jälkeen, huomasin konkreettisesti että festareilla täytyy koko ajan liikkua seurueena: edellisenä päivänä hankittu 7 euron alennuspiknikhuopa olisi ollut erinomaisen houkutteleva lojua, ellei se olisi kuormituksen puutteessa yrittänyt koko ajan lentää tuulen mukana jonnekin Ilomantsin suuntaan. Onneksi kellon viisari saavutti neljän ja saatoin suunnistaa YleX-lavan suuntaan kuulostelemaan Riston performanssia.

Kuulostelu lienee lähempänä kuin kuuntelu - olisihan ne ison teltan kiroukset pitänyt muistaa aiemmilta festarikerroilta. Pitkän välimatkan päähän anniskelualueelle kantautui lähinnä korviasärkevää jytinää tai sitten jotain ihan muuta hälyä kuin bändi. Lauantain ainokaisten kahden oluen houkutus oli kuitenkin liian suuri, enkä saanut aikaiseksi siirtyä lähemmäs tarkkailemaan, olisiko Ristosta saanut jotain selvää. Erityisesti Diskopallon aikaan olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mitä lavan lähistöllä tapahtui. Sekä Risto että seuraavana päälavalla esiintynyt Stam1na epäilemättä kärsivät liian varhaisesta esitysajasta. Oikeampi paikka olisi ollut jossain iltahämärissä ja suuremmilla promillemäärillä.

'Nina, olen palasina' käynnistyi pitkällä rumpuhölkällä ja 'Levy-yhtiön jätkät' lähti pyörimään hirmuvauhtia. Koska en ainakaan vielä omista bändin uusinta levyä, monia outoja tulkintoja mahtui mukaan, kuten 'käyttäytyy kuin ihminen'...'ihmisen kaltainen'. Päivän iloisin välispiikki lienee peräisin Ylihärsilän suusta ennen ensimmäistä encorea: "Jumalauta, Ilosaari!"

Rentolavan The Capital Beat oli juuri niin reggae ja hyväntuulinen kuin odotettiin, vaikka en heidän ohjelmistostaan kyennyt levyn puutteessa tunnistamaan kuin Salty fish -hitin. Hieman väkinäistä hengennostatusta jäin ihmettelemään - tässä on kuitenkin lava ja miljöö, jossa musiikki puhuu itse puolestaan ilman, että jokaisen performanssin välissä tarvitsee erikseen lausua sanat mahtavaakivaahuikeaakesäaurinko.



Capital Beat

Kuten oheinen säähavainnekuva osoittaa, Linnunlahden alueella vieraili myös useampi muodokas Nimbocumulus. Yllättävää kyllä, Fast Shown banaanivaltiolaisten hengessä kesäänsä asennoituvat suomalaiset eivät soittaneet kriisikeskukseen tai edes asenneongelmaisten auttavaan puhelimeen, vaikka taivas ei ollutkaan sataprosenttisen pilvetön koko festareiden ajan.



Nimbocumulus (no oikeasti, pelkkä Cumulus)

Kaverini johdattamana vierailin myös päälavan suunnalla seuraamassa ylienergisen Don Johnson Big Bandin settiä. Ammattimaista työtä ja epäilemättä erittäin festariyhteensopivaa sellaista, vaikka genre meneekin oikealta ja keskeltä ohi. Ei sentään vasemmalta. Valtakunnanabsolutistiksikin radiossa tituleeratun Tommy Lindgrenin ADHD-tasoinen show ei valitettavasti välity valokuvasta.



Don Johnson Big Band

Kevyen rentolavaoleskelun jälkeen oli aika korkata pääporttien viereisen Kolmoslavan tarjonta Husky Rescuella. Bändin tuotantoon olin tutustunut peräti viiden minuutin verran, kuuntelemalla remix-versiota levyltä, jonka olin aiemmin sattumalta bongannut kotoani levyhyllystä (ja viikonlopun aikana selvisi, ettei kyseisen plätän omistaja itsekään muista omistavansa sellaista). Keikan aikana se olikin sitten menoa: pelkistettyä tunnelmointia, jossa kauneus ei ole katsojien silmissä tai korvissa, vaan bändin karismassa. Molemmat levyt tännekaikkiheti!



Husky Rescue

Koulumajoitusseurueemme ei ollut niin innostunut PMMP:stä, että olisi jäänyt kuulolle, vaan suunnistimme Husky Rescuen jälkeen nukkumaan. Yöpaikassa odotti yllätys: siellä oli oikeasti rauhallista. Korvatulpat olivat toki olemassa riehujien varalta, mutta ainoa sivuääni oli festarivieraiden tasainen kuorsaus. En ollut nukkunut kotona aikoihin kymmentä tuntia, kuten majoituksessa. Hinta 10 euroa yöltä - tämän yhden kerran perusteella suosittelen lämpimästi.

Tähän väliin on syytä todeta, että majoittumalla ihmisten ilmoille kuulee myös kiinnostavia keskusteluja. Esimerkiksi tällaisia:
- Ihana nimi. Mitä se tarkoittaa?
- Anaaliseksiä.

Sunnuntaina totesimme, että Joensuun kahvilatarjonta pyhäpäivänä on vielä toivottomampi kuin Lappeen, eli vaihtoehdot ovat tori, tori ja tori. Aamukahvien jälkeen matka jatkui festarialueelle, jossa Reino & the Rhinosin keikka Rentolavalla oli vasta alkamassa ja tuutista kaikui sen sijaan J. Karjalainen ja Sankarit. Häjyilevän kuulijan päähän tämä ei tuonut jääkiekon rupukisoja -95, kuten takana astelleilla juipeilla, vaan jotain ihan muuta.

Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorimiehet
joita koko lähibaari arvostaa?
Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorinaiset
jotka mistään eivät tunnustusta saa?

Me ollaan tohtoreita kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan tohtoreita elämän
ihan jokainen

Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorinaiset
jotka pätkätöissä päivän pelkäävät?
Keitä ne on ne tohtorit
sellaiset tohtorimiehet
jotka rahaa tutkimukseen kerjäävät?

Me ollaan tohtoreita kaikki...

Keitä ne on ne tohtorit
karonkan tohtorinaiset
jotka toisiansa kilvan nokittaa?
Keitä ne on ne tohtorit
kongressin tohtorimiehet
jotka väärä mielipide raivoon saa?

Me ollaan tohtoreita kaikki...

Ja sitten asiaan. Päälavan valtasi klo 14 Maria Lund, tuo sinänsä enkeliä muistuttava nainen joka spiikkasi keikkansa kuin kahdenkymmenen vuoden takaisen aerobickasetin taustaääni. Marian laulua ei tietenkään voi moittia, mutta ohjelmistonsa puolesta tuotanto sopii lähinnä hieman yksinkertaisten naisten polttarimusiikiksi. Uusiksi menivät niin pliisu 'Lelukaupan häät', 'Peltirumpu', 'Älä koskaan ikinä muutu' (jonka alkuperäinen esittäjä paikkasi tapahtuneen kaksi tuntia myöhemmin) kuin 'Kaunis peto'. 'Teit meistä kauniin' -samba oli viimeinen naula arkkuun, ellei suorastaan päähän, josta se onneksi mennessään katkaisi jonkin vastaanottoraidan. Maria kunnostautui myös tulkitsemalla Nightwishiä muodossa, jota voidaan seuraavan joulusesongin aikaan hyödyntää kauppakeskusten hisseissä: 'Sleeping Sun' onkin nyt 'Uinuva aurinko'.

Hetkeä myöhemmin päästiin siihen kaikkein varsinaisimpaan asiaan - Eleanoora Rosenholmin keikkaan alati miellyttävässä mutta hikisessä Kolmoslavan teltassa. Tiesin jo levyjen perusteella odottaa mielenkiintoista 60-minuuttista, mutta tämä oli sitäkin parempaa. Noora Tommilan viileänkaunista tulkintaa ammattimaisen bändin keskellä oli ilo seurata, puhumattakaan lakonisista välispiikeistä, jotka muodostuivat yksinomaan 'Paljon kiitoksia' -toteamuksesta. Alkulämmittelyjen jälkeen päästiin kunnolla vauhtiin ('Japanilaisessa puutarhassa', 'Ambulanssikuskitar' joka kaahasi kuin hirvi, 'Tammen varjossa', aavistuksen laimea 'Tai-Panin paholainen' sekä ainariemastuttava 'Pesulassa'. Ketä menestyy ja ketä petetään, siinä ihmetystä itäsuomalaisille).



Eleanoora Rosenholm

Jotta tässä ei olisi vielä kaikki, lista jatkui esikoislevyn pophelmellä 'Kiltti vai tuhma' - tiedättehän toki: Yöperho, olen hento yökerhon / tanssin, riisun estojen verhon /
silmää isken, pojat eivät mua saa / flirttailen, drinkin sateenvarjolla ostan / kevytsavukkeen huulillein nostan / kiusoittelen, tahdon että mua halutaan.

Lopuksi siirryttiin sujuvasti Maailmanlopusta Kodinrakennusohjeisiin, joista jälkimmäinen oli istutettu pidemmän kaavan mukaan lennokkaaseen livemuottiin, ja encorena nautittiin Vladimir Grutsov.



Noora Tommila

Egotripin perusradioasematavaran taustoittaman pyttipannullisen jälkeen tarjolla olisi ollut Apocalyptica, joka tuli peruuntuneen ulkomaanihme Maximo Parkin tilalle. Pienen miettimisen jälkeen en vaivautunut tunkeutumaan aiemminkin pettymykseksi havaittuun YleX-telttaan, vaan siirryin takaisin rentolavalle seuraamaan samaan aikaan esiintynyttä Maria Gasolinaa. Toimii erityisen hyvin kirjallisuuden ja piknikhuovan kera.



Maria Gasolina

Jo lauantaina oli sovittu, että tilaihme takaisin Lappeenrantaan starttaa Joose Keskitalon & Kolmannen maailmanpalon setin jälkeen klo 19. Erittäin hyvin päätetty: tätä ei kannattanut missata. Joosen kaarti oli ainoa pikkuruisen rekkalavan esiintyjä, jota päädyin kuuntelemaan. Vaikka isommilta lavoilta kantautuva jytke hieman häiritsikin livekokemusta (eikä anniskelualueelle suoraan sanottuna kuulunut mitään, joten iltapäivän ainoa olut tuli nautittua reipasta vauhtia), ei mitään olennaista päässyt karkaamaan.



Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo

Sopivien adjektiivien puutteessa voisin varastaa ne Ilosaarirockin bändiesittelystä. 'Pakenee määrittelyjä' (osuvin termi lienee omaleimainen) - 'yksinkertainen ja luonnollinen tulkinta'. Myös vaikutteet kansanmusiikista voi täysin allekirjoittaa. Aiemmin ostamani levyn perusteella kaikki hieman nyrjähtäneen akustisen kitararockin ja bluesin perinteet kuuluvat Joose Keskitalon tuotannossa. Livenä erityisesti vetopasuunaosuudet olivat vetoavia.

Ulkokuori pettää: lavalle tullessaan bändi muistuttaa herättäjäkokoukseen tai tammisaarelaisille kesäjuhlille soittamaan tullutta kuivakeorkesteria (vrt. PMMP:n Rusketusraidat-video), mutta mikään sen tekemisessä ei ole tylsää tai kaavamaista. Monipuolisen musiikillisen ilotulituksen kruunaavat mestarilliset tekstit, kuten se, jossa ihminen syöttää lihaansa linnuille, koska 'korpitkin tarvitsevat ruokaa', ja niinpä lihaa 'vuoltiin vuolemistaan kunnes sielu tuli vastaan'.

YleX:ssä haastatellun Ilosaarivieraan, ellei peräti -artistin, hengessä ("Kyllä tämä vielä suruksi muuttuu") tämä overloaded blog entry on siis paikallaan päättää Joose Keskitalon sanoihin: "Me voimme kulkea yhdessä, mutta yksin kuljemme kaikki." Hautaan! Haudan lepoon! Tai ainakin sinne säkin sisään!

Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski, 26.7.2008

Päiväunien myötä missaan iltapäiväannoksen Jacques Brelin elämänmyönteisiä lauluja, joten sijoittuminen tapahtumateltan anniskelulauteille ajoittuu sopivasti yksiin Agit Propin esityksen kanssa.

Etenkin loppupuolen klassikot (Opi perusasiat sekä ensimmäisenä encorena kuultu Kenen joukoissa seisot) kirvoittavat yleisöstä valtavat suosionosoitukset, eikä nyt puhuta pelkästään lavan edustalla seisseistä ihmisistä vaan koko festivaalin laajuudesta. Kaikilla kielillä vaikenevana amatöörikitaristi-pianistina edustan näkemystä, jonka mukaan taidolla käytetty ihmisääni on instrumenteista kaunein. Sitä se on myös tänään Agit Propin nelikon täydelliseksi hiotussa performanssissa, jota maustavat hillitysti flyygeli, rummut ja basso. Laulajista Sinikka Sokan oikea käsi on jostain syystä paketissa, mutta se ei tasapainoa haittaa.


Agit Prop

Myyntipöydältä mukaan tarttuu Työväen laulukirja sekä Olavi Uusivirta -kangaskassi. Mutta missä viipyy Pätkätyöväen laulukirja, puhumattakaan Pätkätyöväen karaoke-dvd:stä? Materiaalia olisi vaikka omasta takaa. On Maisteria, kolmen soinnun väitöskirjapunkkia, vieläpä Hectorin Monofilharmoonikko yliopistoversiona.


Väitöskarjan edustaja ammattiliittopaidassa, v. 0.9. Käsi on symbolisesti ojennettu kohti seuraavaa apurahaa

Väitöskirjani sä saat
sen sulle yksin lähetän
en kyllä tahtoisikaan muiden
sitä näkevän.

Väitöskirjani on
yksinkertainen
siinon alku ja keskikohta
sekä loppu.

TÄSSÄ KAPPALEESSAKIN ON ONNEKS LOPPU.


Kevät toi kevät toi maisterin
kevät toi kevät toi tohtorin
kevät toi projektille hanslankarin
ja rannoille hampparin.
Niin paljon minä kärsinyt olen,
monta kyyneltä vuodattanut
niin paljon minä julkaissut olen
mutta yhä vain ahdistunut.

Kesällä töitä teki maisteri
kesällä töitä teki tohtori
kesällä töitä teki hanslankari
lojui rannalla hamppari.
Kuin veitsi minun rintaani viilsi
sinun lauseesi viimeinen
se oli niin järjetön väite
niin hauras ja petollinen!

Syksy vei syksy vei maisterin
syksy vei syksy vei tohtorin
syksy vei projektilta hanslankarin (nii!)
ja rannoilta hampparin.
Oi miksi minä tyhmänä synnyin
miksen syntynyt viisaana
minun pomoni ei suosi tyhmää
hän suosii vain viisaampia.

Talvella nälkää näki maisteri
talvella nälkää näki tohtori
talvella nälkää näki hanslankari
lihoi linnassa hamppari.
Niin paljon minä kärsinyt olen
monta kyyneltä vuodattanut
niin paljon minä julkaissut olen
mutta yhä vain ahdistunut.

Kiitos riittää, sanoisi tähän muuan aerojumppaaja.

Pelle Miljoona ja Unabomber jatkavat pitämällä yllä festivaalin tervettä henkeä kantaaottavilla lauluilla. Saavun parahiksi paikalle kuulemaan, kuinka Moottoritie oli taas kuuma, mikä tosin herättää pohdinnan siitä, voiko kyseisen kappaleen esittää joukkoliikennettä tukevassa konsertissa. Ilmoille kajahtavat mm. Olen kaunis, Kaipaan sua, Leipäjonossa on tunnelmaa sekä kaksi encorea, Auschwitzista Guantanamoon ja luonnollisestikin Tahdon rakastella sinua. Jälkimmäisen koreografiaksi ei erityisen hyvin sovi valssiotteella pyörähtelevä keski-ikäinen pariskunta. MySpace tietää kertoa, että Pelle Miljoona & Unabomber esiintyy elokuun 8. päivä Lappeenrannassa, jossa ei yleensä tapahdu mitään. Uskomatonta! Ihmeellistä! Hämmästyttävää!


Pelle Miljoona & Unabomber

Kello 22 ovat vuorossa Tuomari Nurmio ja Hunajaluut eli Aija Puurtinen, Esa Kuloniemi ja rummuissa Markku Hillilää tuurannut palkittu jazzrumpali Jaska Lukkarinen, joka vaihtoi onnistuneesti rockvaihteelle. "Me lähdetään tästä pyyhkäseen näitä systeemejä", tuumasi Nurmio alkajaisiksi, ja hyvä että pyyhkäisivät. Edelliset noin kolme yritystä kuulla Honey B & T-Bonesin soitantaa livenä olivat jääneet väliin, ensin Suomenlinnan bluesfestivaaleilla Puurtisen sairastuttua sekä kaksi kertaa baariesiintymisten muuten vain peruunnuttua. Edellinen kerta saattaa siis hyvinkin olla se viime vuosituhannen Ilosaarirock -teltta, jossa muuan mieshenkilö innostuksissaan unohti pidellä kiinni oluttuopista ja juoma tipahti.

Settiin kuuluvat sulavasti yhteen soljuva Aavaa preeriaa, Älä itke Iines, Kurjuuden kuningas, Hunajainen paholainen, Sunnuntaina, Hän on täällä tänään (joka tällä kokoonpanolla on hilpeydessään Muppet show -tasoa), veretseisauttava Kurja matkamies maan, Rion satamassa, Lasten mehuhetki, tunnistamattomaksi jäänyt Puurtisen soololaulama "Irrota kahleet sydämen ... Missä on se paratiisi joka meille annettiin", Tuhma hauva, Ramona, Huda huda ja encorena jälleen Dumari.


Tuomari Nurmio & Hunajaluut

Lauantain kuuntelukierrokseni päättää Olavi Uusivirta, joka pääsee aloittamaan parinkymmenen minuutin viiveellä noin 23.50. Alussa kuullaan pari akustista soolopalaa, joista jälkimmäinen on omistettu Juice Leskiselle, jonka artisti ehti tavata elämänsä aikana kerran. (Miksi kameran videotoiminto ei ollut käytössä nyt, vaan pelkästään ensimmäisen kappaleen aikana?!)

Bändin noustua myös lauteille kuullaan Huomenna hän tulee, Tyhjiä sanoja, 606, Ukonlintu ja virvaliekki, Me ei kuolla koskaan, Ala vetää, kosketinsoittaja-serkun kanssa performoitu Synnyin tappamaan (jota voin hyvällä syyllä suositella myös amatööripianisteille, jos heillä on onni löytää vaatimukset täyttävä laulaja), Sunnuntailapsi, Viimeinen kesä, Löysäläisen laulu, On niin helppo olla onnellinen, Salmisaaren Salome, Irrallaan, jossa Uusivirta toivoo suosionosoituksia soittaessaan "Valkeakosken historian paskimman kitarasoolon", Minä olen hullu sekä encorena Sininen kukka, tosin viimemainitusta ei ole enää tarkkaa aistihavaintoa.



Minä olen hullu -kappaleen aikana yleisöstä noudetaan vapaaehtoinen, tai ainakin melkein, avustaja, jonka nimi on Viivi. Avustajalle annetaan Hohnerin sopraano-melodika, jolla häntä pyydetään soittamaan soolo. Pienen rohkaisun (ei nestemäisen) jälkeen Viivi tekee työtä käskettyä ja lopputulos on paitsi hauska myös musiikillisesti korviahivelevä. Ei ihme, että minua on jo pidempään askarruttanut, mitä kappaleesta saisi kotioloissa aikaan käyttämällä yhtä viritettyä ja yhtä epävireistä sähkökitaraa. Olisiko missään vapaaehtoista avustajaa huolehtimaan siitä toisesta kitarasta? Tai edes melodikasta? Nokkahuilusta? Säkkipillistä? Triangelista?

Ikäkompleksi ei näyttäydy enää festivaalin lauantai-illassa, vaikka allekirjoittaneessa vallitseekin koko ajan omituinen tietoisuus siitä, että kukaan toinen lavan edustalla seisoskelevista ihmisistä ei laula mukana sekä Tuomari Nurmion että Olavi Uusivirran keikoilla. Mutta pätkätyöväen perimmäinen viisaus opettaa, että kansakunnan PA-kaapin päälle kuuluvia taiteilijoita tulee kunnioittaa, ja muihin tutustua sopivina annoksina ja ilman ennakkoluuloja.

Ja Valkeakosken keskusgrilliltä saa runsaalla kolmella eurolla valtavan kokoisia lihapiirakoita, joita ei väsyneenä jaksa nauttia kokonaan, ja päällä on niin paljon kaalisalaattia, että puolet siitä löytyy aamulla syöjän nenästä.

"Nuorena ei tarvitse nukkua." Mutta mitä enemmän juon, sitä enemmän nukun.

Juon, siis olen.

En syö, olenko siis vai kuihdunko?

Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski, 25.7.2008

Terveisiä tehtaanpiipuilta!

Joskus spontaanien ideoiden joukosta löytyvät parhaat helmet. Niin myös tämän festivaalimatkan kohdalla, vaikka olinkin iskenyt silmäni tapahtuman ohjelmistoon jo aikaisempina vuosina. Tänä kesänä onnistuin toteuttamaan myös konkreettisen siirtymisen Valkeakoskelle.

Koska kukaan ei yleensä ole kuullut festareista, joissa vierailen (kahden viikon takainen massatapaus poislukien), alkuun on syytä lisätä linkki Työväen musiikkitapahtuman infosivuille.

Kokonaisuuden täydensi 400 metriä tapahtumapaikalta sijaitseva rantahotelli Waltikka, josta onnistuin myöhään edellisenä iltana varaamaan viimeisen vapaana olleen huoneen. Hotellia ei todellakaan voi sanoa edulliseksi näin sesonkiaikaan (105 e/yö), mutta viikonlopun majoitus voidaan laskea elämysmatkailun pakollisiksi kustannuksiksi, etenkin kun itse festivaalin liput olivat edullisia (20 e/pvä) ja ohjelmiston tasoon nähden suorastaan ilmaisia.

Saapuminen Tapahtumateltalle suoritettiin onnistuneesti juuri ennen Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan esiintymisvuoroa klo 21. Ensisävelet osoittivat paikan haasteelliseksi, sillä suuri teltta asfalttikentällä ei välttämättä ole maailman helpoimpia esiintymis- saati kuuntelupaikkoja. Teltan ulkopuoliseen ruokapisteeseen ei kantautunut kuin basson jyminää, mutta siirtyminen sisälle ja aitiopaikalle anniskelutiskin läheisyyteen paransi kovasti tilannetta. Tilaa oli ruhtinaallisesti ja kännimelun taso oli alhaisempi kuin keskiverrolla bussimatkalla kesäisenä iltapäivänä.

Järjestäjät mainostavat tapahtumaa koko perheen musiikkielämyksenä ja varsin monisukupolvisen ja harmonisen vaikutelman se onnistuikin luomaan. Paria keikkapoikkeusta lukuun ottamatta allekirjoittaneella tosin oli koko viikonlopun sellainen olo, että paikalla on vain keski-ikäisiä ja olen liian nuori kyseiseen joukkoon (taas). Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että olen tullut vanhaksi.

Kaukon taustakoostumus esiintyi ammattimaisen luotettavasti kuten aina, ja ääneen pääsi myös Samae Koskinen. Settilistaan ei ehditty kiinnittää erityisempää huomiota tutut peruspoiminnat (Lauralle, Maa on voimaa) poislukien. Encorena kuultu Paska kaupunki taas sai ansaitsemansa alkuspiikin, kun vokalisti totesi käyneensä syntymässä Valkeakoskella (!)


Kauko Röyhkä

Jo iltakymmeneksi suunta vei tapahtumateltalta parinsadan metrin päähän rantaan PAM-luodolle, jonka pikkulavalla esiintyi Freud Marx Engels & Jung. Tuopin ääressä selailemani Uutispäivä Demarin mukaan Freukkarit on "suomalaisen outlaw-kantrin sammumaton (!) sanansaattaja". Tapahtuman ohjelmalehdessä Arto Pajukallio puolestaan lupaili poikkeuksellista ja erikoista settiä, jossa tilaa annetaan perinteisten juomalaulujen sijaan myös yhteiskunnallisille kannanotoille. Tämä näkyikin konkreettisesti heti keikan alussa, jossa kuultiin Viekää minut baariin, Vanha kaljapummi sekä Juomalaulu.


Freud Marx Engels & Jung

Kun pakolliset viinakuviot oli hoidettu alta pois, vuoroon pääsivät Buuri Johannesburgista, laulu Turkuun tulemisesta (kaikki maailman kuusi miljardia ihmistä polveutuvat mustista ja ovat veljiä keskenään, vahinko että mukaan on pakko sisällyttää myös turkulaiset), pari kolme amerikanvastaista kannanottoa, joiden kohdalla Myllykoski joutui lunttaamaan sanoja, sekä todella komeasti rullannut Mystinen metsätyömies. Pitkissä välispiikeissä ruodittiin niin intiaaneja, Yhdysvaltojen presidentinvaaleja kuin rakkauttakin. Jos Kauko lauloi Maa on voimaa, niin Freukkarit jatkoi sanailemalla Voi maata joka käyttää vain voimaa.

Pajukallio totesi spiikissään yhtyeen "jatkavan globaalia tiedostamista" ja niinpä se esittikin Mikko Saarelan ikimuistettavan käännöksen "Tuntuu siltä että valmistautuisin kuolemaan oikeassa viiteryhmässä -rag", jossa kritiikin kärki ohjustettiin kohti Natoa. Seuraavana kuultiin Kinky Friedmanin (?) alun perin esittämä ja niin ikään Mikko Saarelan kääntämä Lähi-Itä -teemapala, jonka hilpeässä kertosäkeessä kaihoten todettiin, ettei sellaisia judeja kuin Jeesus enää oo (kun samarialaisillakin on toi PLO). Hymy lienee irronnut useammiltakin huulilta, kun bändi soitti kappaleen väliin yhden rivin Hey Judea.

Duunista tullessa tuntuu että käy tosiaan neljättä kymmenettä, tuumattiin kappaleen Selkä vääränä tekstissä. Tämän jälkeen todettiin, että yhteiskuntakritiikin keskellä on syytä myös itse katsoa peiliin, ja ilmoille kajahtikin Ei ei laulu. Seuraavana kuullun "...äiti, ethän anna viedä mua pois" -nyrjähdyksen nimeä en valitettavasti tiedä, mutta eiköhän sekin tässä lähiaikoina selviä. Keikan päätteeksi nautittiin vielä rock-asennetta (Käärin vain sätkää, Rolling on the ...rizzla), johon soolokitaristi Jukka Harju kuulijat johdatti, Freukkareiden Metsän poika tahdon olla -versio Paranoidista, rakkauslaulu kaikille maailman rumille naisille sekä encorena loogisesti En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa.

Yleensä ihmisistä on tapana sanoa, että he olivat huomattavan humalassa tai umpikännissä. Myllykosken kohdalla on kuitenkin todettava, että hän oli tällä keikalla huomattavan selvä. En ollut kuullut yhtyeen live-esiintymistä kuin kerran aiemmin, edellisellä vuosituhannella lappeenrantalaisessa lähiräkälässä, ja tuolloin vokalistin kunto oli jo iltayhdeksältä vähintäänkin hutera. Enpä itsekään muista miten keikka lopulta bändiltä sujui, mutta Valkeakosken Freukkarit-ilta oli kaikilla mittareilla ammattimainen, tyylikäs ja korvia hivelevä.

Keikan päätyttyä kaiuttimista kajahti ilmoille Paula Koivuniemeä, mikäs sen yhteensopivampaa, kappaleella Kuka pelkää Paulaa. No en minä ainakaan.

PAM-lavan illan päätti Stalingrad Cowgirls, ja myönnettävä on, että shokki- eli nuorennusefekti oli huima. Toki tiesin soittajat iältään junioreiksi, mutta silmät tipahtivat päästä viimeistään seuraavana päivänä Rumba-lehden ääressä - basisti kertoo syntyneensä 1990-luvulla! Kyllä, olen todellakin vanha.

Iloisenrempseän spiikkailun ("Saatana", "Elä kirroo") lomassa bändi ryminöi suorastaan maanisessa tempossa ja äänen hautautumista lukuun ottamatta ilman teknisiä ongelmia, jos ei lasketa kitaristin saamia sähköiskuja. Sääliksi käy korvatulpattomia ihmisiä, joita on lavan edustalla paljon, ja lähes kaikki ovat jostakin syystä miehiä. Rumpali saa osakseen erityisiä kannatushuutoja, luultavasti siksi, että on olemukseltaan Eva Wahlström kakkonen. Opimme myös, että bändin faniklubi täyttää yhden vuoden, ja siksi eturivillä on päässään synttärihatut, joista osa luovutetaan soittajille.


Stalingrad Cowgirls

Hihittely pysyy kohtuudessa, paitsi akustisen oloisen riparileiri-kohtauksen aikana, jossa bändi laulaa mm. Jeesuksesta ja vartiossa seisomisesta, ja ymmärrettävistä syistä pokka pettää kokonaan. Kitaristi pyytää välispiikkien tasoa anteeksi(!), koska niissä pohditaan muun muassa sitä, että rumpali joutuu katselemaan kitaristin ja basistin pyllistyksiä, eikä Henna ole varma, onko hän muistanut ajaa kainalokarvat.

Keikan aikana puolikas kuu nousee lavarakennelman takaa valaisemaan neljänneshumalaista maisemaa. Tapahtuman päätyttyä onnistun vihdoin löytämään alueelta makkarakojun - olinkin jo ihmetellyt, kun en ensin havaitse tungoksen keskeltä minkäänlaista ruokapistettä, mutta samaan aikaan aisteihin kantautuu pettämätön grilliaromi. Onneksi kyse ei ollut harha-aistimuksesta.

Ilosaarirock, 13.7.2008

Kolmantena päivänä, kun mikään ei enää nouse kuolleista ja jo pelkkä festariruoan käry alkaa oksettaa, on aika astua maihareihin ja ottaa mahdollisimman hidas suunta luoteeseen. Tai tässä tapauksessa vuoteeseen, mikäli avaruuspeiton, huovan ja peittomytyn yhdistelmä lasketaan sellaiseksi. Neljät päiväunet ottanut bloginpitäjä kieltäytyy täten kaikesta järjellisten asioiden kirjoittamisen vastuusta.

Ennen festivaalialueelle lähtöä nautimme asiallisen piknikin, jota värittävät olut, kuohuviini ja mansikat jäätelön kera tai toisinpäin. Samalla kuullaan sitting-in-the-kitchen -komiikkaa aiheista mutteri navassa, mitä lintu sanoo ja kynttilän puhallus, esittäjinään parivaljakko MS & TS. Alueen lähistöllä jälkimmäinen kiipeää puuhun, saa allekirjoittaneelta rahapalkinnon ja paikalle osuneelta järjestysnaiselta välittömän paheksunnan ja laskeutumiskehotuksen.

Festivaalitapahtumien keskipisteeseen päädytään lyhyen keskustavisiitin ja pyöräpalautuksen jälkeen samaan aikaan, kun Turisas esiintyy. Suurin osa sunnuntain havainnoista perustuu konditionaaliin: jokaisella lavalla luultavasti olisi jotain, muutakin kuin päästagen Lauri Töhkä tai turhan kaavamaisesti rullannut ulkomaanvieras Common. Ypö-Viis heittää välissä paikoin iällisesti elähtäneen mutta hyvin toimivan punk-setin, joka inspiroi väsynyttäkin kuulijaa: musiikkia ei pidä ajatella liian vaikeasti, varsinkaan jos tekee työkseen tutkimusta.

Rentolavalla puuhailee hämäränkuuloinen dipi-dipi-dipi-dipi-dipi -puhallincombo, joka lienee ollut romanialainen Fanfare Ciocarlia.

Illan pääesiintyjä on Nightwish, josta on kaukaa tarkkailtuna todettava savolaisittain, että eipä tuo huono ollut jos ei hyväkään. Sympatiat Kiteetä kohtaan kääntävät vaa'an nykyisestä vokalisoinnista muinaisiin aikoihin ja Turusen suuntaan - tämä siis vuosien mittaisena kuullun ymmärtämisharjoituksena, mitenkään yhtyeen omia tarpeita väheksymättä.

Helsingin Sanomien Jarkko Jokelainen on luonnehtinut Anette Olzonin lavaesiintymistä karaoke-emäntämäiseksi ja abbamaiseksi, johon itse lisäisin kolmanneksi termiksi Euroviisut. (Lienee ruotsalainen syntymäominaisuus - ajatelkaapa Abban lomassa vaikka Eva Dahlgrenin tunnetuinta tunnelmapalaa Ängeln i rummet sovituksineen, till exempel.)

Mutta mitä muutakaan musiikki olisi kuin erilaisten kulttuurien kohtaamista, niihin tutustumista ja sietämisen opettelemista. Parhaillaan niistä syntyy jotain muutakin kuin viskinhuuruinen kasa umpisuomalaista tuskaa, jossa jokainen on oman elämänsä raunio, Johanna Raunio.



Sunnuntain pilvisektiossa nähtiin muun muassa Jesse, mutta tapahtuma ei päätynyt valokuvaan. Sitä harmitellessa yleistä maantasaosastoa huovan päältä tarkkailtuna.

Festivaali päätetään osaltamme gospelinsekaisella kotiin- eli soluunkävelyllä, koska pyörät on jo luovutettu. Swing low, sweet chariot!

Ilosaarirock, 12.7.2008

Lupasin edellisessä postauksessa, että kirjoitusten taso laskee perjantain virallisen Klubi-tarkkailun jälkeen kuin lehmän häntä. Niin se tulee myös tekemään, koska mitään selväjärkistä havainnointia ei lauantain-sunnuntain aikana enää harrastettu.

Toki huonommin meni sillä 2cl Jägermeister-koeputkipatteriston hankkineella perjantaihoipertelijalla, jolle yhden suoran askeleen ottaminen oli lähes ylivoimainen tehtävä, tai jalkakäytävää pitkin sick-sakanneella teinitytöllä, joka saattoi itsemurhapyöräilyni vuokrarähjällä kokonaan uusiin sfääreihin. Käytännössä polkupyörä hyökkäsi ajajansa jalkaan vasta myöhemmin kotimatkalla, ja mustelmakin oli kovasti vaatimaton.

Aamuyöllä varasteleva harakka löysi tiensä armoitetun ihanan solumajamme parvekkeelle tähtäimessään Citymarketin avonaiseen muovipussiin loppusijoitettu minigrip-pussillinen cashewpähkinöitä. Nokkimisyritysten ääniin ei voinut olla heräämättä, paitsi toinen keittiössä sijainneen tyttösolun asukkaista. Allekirjoittanut olisi mielellään häätänyt räpiköivän linnun, mutta parvekkeen ovi oli tilasyistä blokattu keittiönpöytäkompleksilla ja täten ainoaksi hätäratkaisuksi jäi tuuletusikkunan sulkeminen.

Aamulla selvisi, että kyseinen pussi oli kovasti nokittu mutta ehjä. Pähkinäannos meni hukkaan, mutta kun on harakka testaajana, voi hyvällä syyllä kehua tuotteen laatua. In minigrip we trust!

Lauantaipäivä valkeni suloisessa kesäsateessa, joka tosin alkoi vasta puolenpäivän jälkeen, mutta lievä valehtelu on sallittua. Myöhemmin iltapäivällä suunnistimme festivaalialueelle ja kaikki mahdolliset punaviinipakkaukset joko nautittiin etukäteen tai jätettiin viinanarikkaan koristamaan maisemaa, sillä niitä ei saa kuljettaa tapahtumien keskipisteeseen varsinkaan luovilla tavoilla. Välivierailu viinanarikassa aiheutti yllättävän paluuruuhkan: porteille oli ehtinyt muodostua läpitunkematon jono. Jonottamisen tuskaa lievensi se, ettei kukaan yrjönnyt vieressä, toisin kuin narikalla.

Onnistuimme kiitettävässä määrin välttämään anniskelualueen ylihintaiset lämpimät kaljat, ja mömmöistäkin nautittiin ainoastaan hedelmiä hartaan ilmeen vallitessa.

Scandinavian Music Groupin sekä von Hertzen Brothersien keikkaluonnehdinnoiksi sopivat edellisen päivän Hanoi Rocks -adjektiivit. Paljon paremmin olivat asiat Plutonium 74:n kohdalla, ellei lasketa sitä, että eräs sekapäinen blogitohelo suuntasi ensin YleX-stagelle, jossa esiintyi ruotsalainen ylidoupattu raskaan musiikin kokoonpano. Kun lopulta oikaisimme takaisin Rentolavalle, oli Plutonium jo ehtinyt soittaa Peittoalueen ulkopuolella -levyn asiahuumorilla groovaavan kimppahumpan "Kaisa meni diskoon". Luvassa oli kuitenkin vielä annos Tuubajuubaa sun muuta kuubaa, eikä seuraavana päivänä hankitun kakkosalbumin(2) perusteella siinä Alakerran(2) orkesterissakaan ole moittimista. Ei vaikka raidan alku kuulostaakin aivan Ultra Bralta, ja täten olemme koonneet epätoivoisen aasinsillan tämän tekstikappaleen ensisanoissa mainittuihin epäinhimillisyyksiin.

Festarikuvauksen mukaan Plutonium 74 on "kuusitoistajalkainen kummajainen, jonka musiikista ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle". Keikka teki kuulijoihin vaikutuksen, ja kuulemattakin voi suositella bändin debyyttialbumia Pasilasta Kallioon sikäli kun se on kuullulla tavalla reggaepainotteinen; Peittoalueen ulkopuolella -plätällä on annettu tilaa myös kokeiluille ja hiljaisuudelle.



Sää poutaantui illaksi ja Ismo Alanko Teholla -setin aikana seurueessamme keskityttiinkin lähinnä pressun päälle muodostuviin kommuunisiin muodostelmiin. Kuten aina festareilla, nurmikolle eksyi myös yksi ylimääräinen nukkuja, jota kukaan ei tunne.

Rapakon takainen R&B -setä Joe Bataan väritti Rentolavan iltaa ammattitaitoisen ja monikulttuurisen kokoonpanonsa voimin. Miehellä on takanaan yli 40 vuoden ura, mitä ei voi olla kuulematta lopputuloksesta. Spiikkien perusteella huomattava osa soittajista oli "löytynyt" Barcelonasta.



Ilosaarirockin lauantain pääesiintyjä oli luonnollisestikin paikallishumppaorkestra Eläkeläiset, jonka juhlakeikka päättyi monien näkijöiden silmissä ennenkokemattoman mittavaan ja näyttävään ilotulitukseen. Shown hinta lienee ollut kuusinumeroinen. Allekirjoittaneella pyöräilyseuransa kanssa oli ilo havainnoida tapahtumaa Suvantosillan toiselta laidalta, joka tarjosi suorastaan aitiopaikan ilotulituksen katseluun. Lähempänä paikalla olleet kokivat muun muassa tuhkaasataaniskaan -performanssin.

Varhainen nukkumaanmenoyritys ei aivan onnistunut, eikä ollut syytäkään, sillä sangrian vaikutuksen alaisena olleelta soluasukkitoveriltamme kuulimme muun muassa tarinat "kaikki P-sanat vieneistä vaihtareista" ja aiemmista hilpeistä pippaloista, eikä perjantain hieman epäluuloisesta suhtautumisesta asunnon kahdeksaan yllätysasukkaaseen ollut tietoakaan. Talon alakerrassa puolestaan oli käynnissä epätoivoinen pyykinpesu ja linkous, joka kesti 2 tuntia ja 15 minuuttia.

Terveellinen savun henkäys kesäyössä on aina paikallaan, varsinkin kun tuulet tyyntyvät ja sikarit suostuvat syttymään.

Ilosaarirock, Sulo-klubi, Joensuu 11.7.2008

Ensimmäinen ilosaariviikonloppuni sitten vuoden 1999 käynnistyi syystäkin suositellusta Wanha Jokela -ravintolasta, jonka muikkuannoksessa ei ollut moitteen sijaa, juomista nyt puhumattakaan. Kevyesti lahoiksi osoittautuneet vuokrapyörät (a 4e) kuljettivat intomieliset klubilaiset keskustasta festivaalialueen välittömään läheisyyteen.

Illan ohjelmiston avasi isommalla YleX-lavalla perusmöyrinyt 51koodia, josta vaatimattomaksi mutta riittäväksi kuvaukseksi riittänee "Ei se ollu niin huono kuin luulin":



Pienemmän eli rekkalavan repertuaarin saattoi alkuun Klaus Thunder & Ukkosmaine. Allekirjoittanut tarkkaili tapahtumaa anniskelualueen välittömästä kaukaisuudesta, mutta vaikuttui artistin iloisesta asenteesta ja Iggy Popia, nuorta Mike Monroeta sekä jotain muuta risteyttävästä lavashowsta. Viikonlopun aikana opimme, että keltaisiin housuihin sonnustautunut kosketintaiteilija oli Ilosaarirockin verkkotoimituksen päätoimittaja.

YleX-lavan alkuillan sisällöntuotantoon osallistui myös ainaluotettava 22-Pistepirkko, jonka settiin sekoittui paitsi tunnistamattomia uutuuksia myös perin tuttua materiaalia a la This Time, Frankenstein, Rat King ja encorena kuultu Space Riding. Juuri kun haisulivihkoona takariveissä rääpystänyt ei-musiikkitoimittaja sai muistiinpanonsa kokoon ja havaitsi kokonaisuuden kauniiksi ja lauluosuudet hautautuviksi (tai sitten korvatulpissa oli vikaa), vieressä seisoskellut Myytinmurtajan näköinen asiantuntija totesi soitannon pysyvän hyvin kasassa mutta tunnelman jäävän etäiseksi. Festarilavoilta ei luonnollisesti voi odottaa samaa kuin Tavastian-keikoilta, mutta kyseisen tunnistamattoman tahon kanssa voidaan olla yhtä mieltä siitä, että kokonaisuudesta jäi jotain tavoittamatta.

Pienlavojen ja lähiöravintoloiden kansanperinnettä uskollisesti rakentava Kari Peitsamo maustoi show'nsa kevyellä kettuilulla (miksaajalle) ja aloitti aurinkoaiheisilla lauluilla Here comes the sun ja Aurinko. Niitä peesasivat Vedestä nousee kasvi, Pieni iloinen koira, Mekaaninen susi, Blumb blumb molskis, Jaana S, Ankkuli, illan hirtehisin käännös eli Cocaine muodossa "Ilpo", Pallo, Stop shake honey go, Lennon elää sekä encorena ainalämpöinen Hey Jude. Mitäpä tähän kokonaisuuteen voisi muuta todeta kuin terblee! savuu! valoo! stroboo! kaikkee! Put your hands together for naa naa naa na na naa naa!



Kuinkahan monta tämännäköistä kuvaa minulla on arkistoissani?

Tässä vaiheessa voidaan rekisteröidä festivaaliviikonloppujen konkreettiset hyödyt ihmiselämälle: kitaran soittorepertuaariin päätyivät kuin huomaamatta sekä Cocaine että Hey Jude. Tietysti voidaan kysyä, miksi ne eivät olleet siellä jo ajat sitten, mutta maailma on avara ja ihmisen aivoissa on rajallinen määrä osia.

Festariystäväni hurahti eteläkarjalaista kotiväriä edustaneeseen Stam1naan, josta minun saldokseni jäi lähinnä kolme tärähtänyttä valokuvaa. Kun itse ottaa, saa sellaisen kuin on. Bändin otteista sen sijaan ei löytynyt moitittavaa ja letit pyörivät tahdissa.

Stam1nan jälkeen esiintymisen kunnia lankesi M.A. Nummiselle ja Pedro Hietaselle, jotka huolehtivat klubi-illan ammattimaisimmasta ja hillityimmästä performanssista. Tämän tekstin dokumentaattorille kokemus oli ensimmäinen mutta ei toivottavasti viimeinen laatuaan.



Nummisen, tuon 70-luvun alussa "groteskia undergroundista menoa" harjoittaneen taiteilijan, pitkät välispiikit taustoittivat laulujen syntyhistoriaa ja pitivät kärryillä nekin, jotka ovat sattuneet syntymään ihan liian myöhään. Keikan aikana kuultiin muun muassa rakkauslaulu, jota ei ole esitetty livenä 39 vuoteen - kappaleen nimestä ei ole havaintoa, mutta laulun tytöllä on puujalka ja lasisilmä, jotka tarinan mukaan eivät saa olla esteenä rakkaudelle. Tutumpaa Nummis-materiaalia edustivat Talvisota-rock, Mielitauti-rock sekä Munat jäi vetoketjun väliin.

Yleisöä hemmoteltiin myös "luultavasti maailman ensimmäisellä blues-versiolla" Schubertin liedistä An die Musik. Medisiinari-lehden seksinumeron äänilevyliitteeseen toteutettu tunnelmapala puolestaan kertoi mm. vangin seksuaalisista ongelmista, eikä unohtaa sovi Jenkkaa ulkosynnyttimistä (1966), jota ei aikanaan saatu levyttää.

Seuraavasta musiikkiannoksesta vastasi YleX-lavan Hanoi Rocks, jonka esiintyminen ei myönteisistä ennakko-oletuksista huolimatta tehnyt vaikutusta seurueemme kumpaankaan jäseneen. Kuvaavimmat termit voisivat olla pliisu, ostoskeskusmainen ja turha, mutta makuasioista ei sovi loukkaantua. Osatekijöitä kokonaisuudessa voivat olla sekä bändin ikä (liian vanhoja), kuulijoiden ikä (liian nuoria), olosuhteet että illan muu esiintyjäkaarti. Teknisesti Hanoi Rocksin tekemisessä ei ollut moitittavaa ja varsinkin lopun hittiosasto liikautti kuulijakuntaa odotetunlaisesti, mutta se ei vielä tee kokonaisuudesta mieleenpainuvaa.

Kutsuen kaihoten soi balalaikka! Rekkalavan iltakavalkadin päättänyt Tuomari Nurmio ei tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Mukaan päätyivät mm. Kova luu - siis se iso haava päässä josta paistaa luu, tunnetaan myös sushinsyöjän ammattitautina - Ankara, Tonnin stiflat, synkkien laulujen maailmanaatelia edustava Oi mutsi mutsi, Punainen planeetta, Hyvästi kotimaa, Valo yössä ja positiivisia kananlihakohtauksia aina tuottava Lasten mehuhetki. Encorena kuultiin hiphop-kansalle kohdistettu vastaiskusingle Dumari.



Siispä: aina siinä roiskuu kun räppärit rappaa, mut kun Dumari tulee, Dumari tappaa. Kaikkien Klubin rekkalava-artistien kunniaksi on sanottava, että tyhjillä ansioilla pikkulavalle ei nousta. Sekä Nurmio, Peitsamo, Numminen että Klaus Thunder osasivat hoitaa leiviskänsä kunnialla ja ottaen yleisönsä, soolona mutta ei sooloillen. Ne, jotka tarvitsevat vielä sitä tekojalkaa tai valtavia apuvalleja, esiintyvät toisaalla ja toisenlaisilla äänenvoimakkuuksilla peittääkseen mahdolliset kosmeettiset virheet ja kokemuksen puutteen.

Lopuksi on myönnettävä, että paikallisihmeemme Kotiteollisuus jäi osaltani vaille aktiivista kuuntelua, sillä seurueemme huomio keskittyi majapaikkaan paluuseen ja kartan tutkailuun possumaisen LEDin valossa. 50 metrin yrityksestä huolimatta emme onnistuneet eksymään matkalla kertaakaan.

Klubisika kiittää. Koska tämä oli Ilosaarirockin ainoa virallinen musiikillisen tarkkailun kohteena ollut kokonaisuus, tekstien taso laskee tästä eteenpäin huomattavasti ja sisältää ainoastaan paskaa. Oi kirjallisen vapauden riemua!

Uuden Musiikin Festivaali, Turku 5.8.2007

1. Päivä järvellä
2. Naapurissa puretaan taloa
3. Suuria voimia
4. Katso maisemaa
5. Soitan sitten sinulle
6. Tässä vaiheessa kaikki on jo niin vakavaa
7. Paras aika vuodesta
8. Elokuva
9. En tiennyt että osaan tanssia

Loman viimeisen päivän kunniaksi (en ole surullinen, vain unen tarpeessa) seurasimme pari keikkaa UMF:n päätöspäivästä Turussa, tuossa perinteiden ja vaihtoehtojen suloisen suolaisessa potpurissa.

Iltapäivällä estradille pääsi Regina, alkuillasta vajaan puolen tunnin mittainen Jori Hulkkosen ja kumppaneiden Acid Sumfonia Niin virtaavat kyyneleet kuin viini sumfonioituna kymmenellä Roland TB-303 -syntetisaattorilla ja Hulkkosen itsensä TR-808:lla. Kokonaisuus oli toimiva ja nk. yllättävä, mutta jokin osa teoksen olemuksesta ei auennut kummallekaan kuulijoista ja sai vähemmän soittavan osapuolen jopa kaipaamaan jotain ihan muuta, nimittäin Apparat Organ Quartetia.


Tapahtuma oli sijoitettu katedraalikoulun sisäpihalle, aina mainiota Aulaa vastapäätä. Tilat eivät olleet suuret, mutta riittävät. Järjestävän tahon edustajissa oli mukana useita päteviä harjoittelijoita. Organisointia ja tiedonkulkua on kuitenkin syytä moittia, ei vähiten siksi, että ennakkoon UMF:n sivuilla 8 euron hintaiseksi ilmoitettu lippu maksoikin 15.


Helle ei onneksi ollut vielä saavuttanut Turkua, sillä nykyiselläänkin Regina oli paitsi sisäelimistöä myös vesipulloja liikauttavaa. Yleisön alku-ujous (Miksi te ootte niin hirveen kaukana, tulkaa tänne lähemmäksi) hiipui vähitellen, ja olipa paikalla jopa uskaliaita, jotka poistuivat anniskelualueelta lavan eteen. Myös allekirjoittaneen vasen pikkusormi saattoi tahattomasti nytkähtää rytmin tahdissa. Rakas tohtori, onko edessä väistämätön tulevaisuus bilehileenä tai pogoajana? Entä olenko valeraskaana?

Olosuhteet olivat joka tapauksessa melkein kohdallaan, vaikka varhainen iltapäivä verotti kuuntelijoiden energiaa. Olisikohan paikalla ollut jopa edellisten iltojen alkoholinkäytöstä väsyneitä amatööreja.


Elokuva oli saanut levyversiota rehevämmän kuosin, ja kautta setin Reginan iltapäiväshow pysytteli kirkkaan huolettomissa mutta ammatillisesti viimeistellyissä sfääreissä. Encorea ei tapahtuman aikataulujen vuoksi nautittu, joskin En tiennyt että osaan tanssia voidaan henkisesti laskea sellaiseksi. Suurin miinus tuli yleisön puolelta: kumpikaan albumeista ei sattunut mukaan nimikirjoitusta varten. Puitteet olisivat olleet erittäin suotuisat.

Ensi kerralla uudestaan, mutta halvemmalla!

Kari Peitsamo, Ämyrock, Hämeenlinna 30.6.2007

1. Let's born to rock
2. (???)
3. Ämy 25 v.
4. Porno with whiskey (Jailhouse rock)
5. Viiala
6. Imagine
7. Kauppaopiston naiset (Summertime blues)
8. Remu gave me a jacket
9. Vi ska spela rock
10. Johnny B. Goode
---
11. Perseitä, perseitä, perseitä
12. Pieni iloinen koira
---
13. Setä Ben ja hänen lentävät syntetisaattorinsa:
Minut lukittiin vahingossa galleriaan



"Terblee lisää" --- "Play it loud!" Dobly oli ilmeisesti kohdallaan. Karin 30. Ämykeikka huivaistiin ilmoille hyvissä ajoin varttia vaille kaksi iltapäivällä. Juhlan kunniaksi festivaalin organisaatio muisti esiintyjää amerikkalaisen viskin muotoisella lahjalla. Tuotetta oltiin innokkaasti lahjoittamassa yleisön edustajalle, ennen kuin tavallistakin tehokkaamman pyörremyrskyn lailla tapahtumassa häärinyt järjestysmiesnainen poisti pullon huvialueelta. Yleisölle jäi sentään Porno with whiskey.

I'm in the middle of climax! Välispiikeissä hehkutettiin muun muassa kaikkien aikojen suomalaista keikkavuotta, jota värittävät kansainväliset rocklegendat ja Kari Peitsamo. Kaikesta tästä huolimatta ehdimme myös ihailla retkihuovan vieressä ja alla touhunneita muurahaisia, mustia ja varsinkin punaisia, kuten tapahtuman poliittiseen sävyyn kuuluu. Lisäksi paheksuttiin Hämeen Sanomien, tuon entisen IKL-sanansaattajan, henkistä olemusta, johon ei lukeudu Ämyrockin esitteleminen viikonlopun tapahtumalistalla (!).



Setissä lienee seikkaillut myös Singapore Joe, mutta seurueesta ei saatu tähän vahvistusta. Ämyretken pakolliset matkabanaanit olivat unohtuneet kuulijoilta, eikä Karin Cochran-Berry-Richard -linjalla toteutetun unelmien klassikon "ostin sulle jättiläisalttoviulun" pääesiintyjä ollut sekään mukana ennakkokaavailussa.

Reaalisia viuluja toki oli kuultu jo päivän ensimmäisen esiintyjän, demokilpailun voittaja Circusfolkin osuudessa. Folkia ja jättiläisfontteihin rinnastettavan selkokielisiä progevaikutteita risteyttävä kokoonpano teki posiitivisen vaikutelman jo alle kahdessakymmenessä minuutissa. Yhtye tuntui paitsi viihtyvän myös kunnioittavan sekä soiton ja laulun jaloa taitoa että yleisöä, ja yhdistettynä nämä kolme tekijää lupaavat paljon. Circusfolk kannattaa varata vaikkapa karonkan taustabändiksi, eikä tätä toteamusta pelottavasta ilmiasustaan huolimatta ole millään muotoa tarkoitettu loukkaukseksi.

Paikalliselinvoimaista Raappanaa tyydyimme kuuntelemaan sivukorvalla varhaissikaosaston puolelta (tuolloin lähes tyhjä anniskelualue). Huumoripopiksikin kutsuttu Aksu taas ei tehnyt sanottavaa vaikutusta prinssi- ja prinsessaosastoineen, vaikka "Kymmenen euron seteli" hymyilyttikin - kun on rahaa, voi ostaa kaikkea kivaa. Yleensä on kuitenkin syytä huolestua, jos väliosuudet viihdyttävät enemmän kuin musiikki.


Virolaiset vieraat eli Kosmikud:in menetimme lähes kokonaan keskittymällä maailmanparannukseen ja seurusteluun nyt jo huomattavasti vilkkaammalla anniskelualueella, mutta juomien ja päivällisen jälkeen saavuimme parahiksi seuraamaan Underworld Sleeping Societyn jälkimaininkeja. Osittain on pakko yhtyä takana seisseiden nuorempien tahojen kommenttiin: "Hirveetä paskaa." Yhtyeen esiintymistä ei suinkaan voi moittia, mutta erottuvuus on samalla tasolla kuin punaisten muurahaisten performanssi Che Guevara -lakanalla. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Yleisesti Ämy vaikutti tänä vuonna hiljaisemmalta kuin edellisinä vuosina. Nk. nauhantakainen juoppo-osasto tosin laajeni laajenemistaan, mikä herättää kevyttä huolestumista ajatellen alueen palvelutasoa ja yhdistyksen taloutta. Se pakollinen T-paita sentään vaihtoi omistajaa.

Ravitsemuksellisesti parannettavaa jäi paljon verrattuna edellisiin kokemuksiin. Kalliinpuoleinen herkkulautanen ei nimestään huolimatta häikäissyt olemuksellaan: viisi lihaa muistuttavaa kebabsiivua, vetisiä pakastevihanneksia ja kuivumisen porteille ehtinyttä kurkumakoristeltua riisiä tomaattipyreen kera.

Hälläpyörän iltaesiintyjä TV-resistori oli tällä kertaa niin lähellä mutta niin kaukana. Kahden vuoden takaiset tungoskokemukset yhdistettynä Turun Päiväkodin muistoihin pitivät meidät poissa jatkoklubilta, vaikka päätös olikin osittain yksipuolinen.

Itse Ämyrockin kaksi viimeistä esiintyjää, Sur-Rur ja The Orkestra vaihdettiin yhdistettyyn Linnanpuistoon ja laatuoluen (pakollinen savuolut, 6,20 e) nauttimiseen aina niin runollisessa Birgerissä. Päivällä olimme jo lounastaneet maittavassa pizzeriassa nimeltä Tekes, mikä on tutkimuksellisesti hyvin huolestuttavaa.

Hämeenlinna, you can make it so nice!